Matkani saareen juhannuksen viettoon on vaiheikas. Pakkaan auton, ajan lossilla, nostan tavarat veneeseen ja sieltä ylös, kannan kamppeet laiturilta ja avaan vanhan pakarin oven.

Yleensä löydän hiirenkakkaa mitä mielikuvituksellisimmista paikoista – hammaslasi on otusten lempikäymälä. Mikäli ne on jo aiemmin talven jäljiltä siistitty ja muurahaisten tuottama hieno puru lakaistu, matot ravistettu, peitot sekä muut tekstiilit auringossa tuuletettu, edessäni on ainoastaan jääkaapin sytyttäminen.

Se vasta jännitysnäytelmä onkin. Operaatio vaatii useamman osallistujan. Yksi kääntää kaapin ylösalaisin, toinen vatsalla maaten vilkuilee syttyvää liekkiä. Hyvällä tuurilla lopulta kuuluu musiikkia: kaasuliekin hiljainen suhina.

Sitten meri-ilma iskee. Mieli tekisi, luonnon ääniä kuunnellen, vaipua horrokseen. Mutta kuka tässä olisi seuranpettäjä? Viimeisillä voimillani – med mina sista krafter – kuten Asta-tädilläni oli tapana sanoa – raahaudun rantaan. Sinne sukulaiset ovat jo koonneet kokon.

Tulen äärellä parveilee monenkirjava joukko. Siellä on serkkuja perheineen ja ystävineen, mukanaan moninaisia juomia ja herkkuja. Lasten iloksi paistetaan nakkeja. Kuten kaikilla suomalaisilla, mausteena on suven sade ja hyttyset. Naapurirannoilta vilkkuu kokkoja ja valoisalle taivaalle sinkoaa jokunen raketti.

Istumme rantakivillä ja ihailemme laskevaa aurinkoa. Tätieni kertoman mukaan juhannusta vietettiin ennen suojaisemmalla paikalla ja rantaan kannettiin penkkejä. Juhlajuoma oli lämmin kaakao – olikohan se terästettyä? Perimätiedot ovat utuisia. Mutta maitoa ainakin riitti. Saareen tuotiin aina proomulla kesälehmä. Kauppaa kun ei lähistöllä ollut.

Moottoriveneestäkin oli enemmän huolta kuin hyötyä. Paatti kulki niin hitaasti, ettei tietänyt liikkuiko se eteen- vai taaksepäin. Selvimpiin muistikuviini kuuluu setäni kiroilu, kun puolentoista hevosvoiman Seagullín starttinauha katkesi. Jos moottorivene ei kulkenut niin soutuveneellä tai kanootilla pääsi. Eivätkä vanhat kunnon saaristolaiset soutaneet, he huopasivat. Muistan venekilpailut joissa naapurimme, Valborg-täti, kalastajan vaimo, vei tyylipisteillään huopaamistaidon ensimmäisen palkinnon.

Miten voisinkaan unohtaa Valborgia? Hän leikkasi mustaksi tervatussa veneessään pienelle ruskealle lehmälleen talven varalle kaislaa. Ihailin häntä suunnattomasti. Hänen kasvonpiirteensä olivat ylväät kuin vanhalla intiaanilla. Ikääntyessään hän, pienikokoisena ja melko tukevana, muistutti yhä enemmän rannalle ajautunutta, auringon kauniin hopeanväriseksi paahtamaa kantoa. Tyynenä kesäiltana Valborg saattoi tulla hiljaa huovaten kyläilemään, parhaassa kesämekossaan. Kun kotimatkalle tarjosimme hänelle lainaksi sadetakkia, Valborg totesi aitoon saaristolaistapaan: ”Vattne’ e inga vått om somarn”.

Toinen sydämeen jäänyt saaristolainen on Walter. Ennen lossin tuloa hän kuljetti isossa katetussa puuveneessään kesävieraita mantereelta laitureille. Walterin toinen silmä oli vaurioitunut, mutta ainoalla silmällään suunnistaen hän rantautui mestarillisesti laiturille kuin laiturille, säällä millä tahansa. Kun joskus tuntui että hän ajoi melkein rantakiviä hipaisten, kysyin miten syvää vettä hänen veneensä tarvitsi. Walterin vastaus oli: ”Lite dagg.” Hieman kastetta.

Juhannuksena ainakin tämä hurri on mökkihöperö. Mietin millainen mahtaa olla tyypillinen hurri? Onko häntä edes olemassa? Sitä kuuluisaa juhannussalkoa olen harvoin nähnyt. Paikallinen kotiseutuyhdistys sellaisen kyllä pystyttää, mutta näen sen yleensä pystyyn jääneenä, kuihtuneena.

Mutta nyt tapahtuu jotain! Painostuksen alla serkkuni Jan kaivaa esiin haitarinsa. Kun ensimmäiset suloiset sävelet sinkoavat ilmaan, varsinainen juhannus alkaa. – Då börjar den verkliga midsommarn!

Anna Paulina Eklöf