Arkisto | Tapahtumat RSS feed for this section

Onnellinen Helsingissä

2 Hel

Valokuvaaja Stefan Bremerin näyttely alkaa tänään Stoassa. Blogissa hän kertoo meille päivästään Helsingissä. Näyttelyssään hän on kuvannut kaikkea mitä vastaan tulee – tapahtumia, hassuja sattumuksia, ihmishahmoja. Kaupunkia hän ajattelee energialähteenä, jossa pinnan alla kuplii. Helsinki on  muuttunut vuosien aikana yhä hauskemmaksi kaupungiksi, jossa voi yllättyä myönteisesti eri vuodenaikoina.

Onnellinen Helsingissä, unen ja todellisuuden rajamailla

Heräsin aamulla ihmeelliseen onnentunteeseen (med en känsla av konstig lycka). Yleensä herään väsyneenä, mutta juuri tänä aamuna ruumiini tuntui kevyeltä, kimmoisalta ja täynnä kihelmöivää (pirrande) energia. Uneni loppumetreillä eräs nainen tuli sanomaan minulle, ”olet kyllä oikein hyvä”.

Ymmärsin että hän tarkoitti valokuva-teoksiani. Seisoin galleriassa kuvieni edessä, mutta unessani yksi teoksistani oli tippunut seinältä (I drömmen hade ett av mina verk fallit från väggen). Valkoinen puukehys oli mennyt rikki ja kehyksestä lohjennut palanen. Nainen lohdutti (tröstade) minua unessani ja siitä johtui tämä hyvän olon tunne.

Näen uneni useimmiten ruotsiksi. Paitsi kun olen hyvin stressaantunut tai maanisesti jossain intensiivisessä prosessissa, voin nähdä unta myös suomeksi tai englanniksi.

Kävellessäni ulkona kohti meren rantaa leudossa syyssäässä, (i ljummet höstväder) onnellinen olotila seurasi minua. Oli varhainen aamu ja meri oli rasvatyyni (havet låg spegelblankt). Ei aallon aaltoa. Vastarannan ääriviivat piirtyivät pehmeästi usvan läpi (genom dimman).

Tuntui ihmeelliseltä että oli jo marraskuu ja kaiken järjen mukaan (i sanningens namn) pitäisi olla sekä pimeätä, tuulista, märkää että kylmää. Mutta nyt Helsinki esittäytyikin parhaimmillaan.

Oma kevyt, kupliva tunne (min egen lätta, bubblande känsla) johtui myös siitä, että olin antanut itselleni oikeuden pitkän ja stressaavan työputken jälkeen vain lorvia (dröna). Kuljeskelu (flanering) ilman päämäärää (utan mål) on yleensä suotu minulle matkoilla suurissa kaupungeissa, mutta resepti toimii Helsingissäkin.

Tälläiseen päivään kuuluu ehdottomasti (absolut ) hyvä kirja. Pitää myöntää etten ollut pitkään aikaan lukenut mitään niin kiinnostavaa ja koskettavaa. Tiedätte varmasti miltä tuntuu kun kirja imee mukaansa, ei jätä rauhaan. Kassissani on aina joku kirja. Kun tarjoutuu mahdollisuus (då det ges ett tillfälle), haukkaan jälleen muutaman sivun.

Keskellä päivää suuntasin kulkuni (styrde jag min färd) kotiin. Muistin että piti toimittaa Ruotsiin kasa kuvia. Nykyään ei tarvitse vedostaa kuvia pimiössä (nuförtiden behöver man inte kopiera bilder i mörkrummet) tai edes polttaa kuvia CD levyille, riittää että tietää vastaanottajan osoitteen ja voilá, sinne cyberavaruuden halki lennätin satakunta kuvaa.

Tästä uroteosta huojentuneena (lättad av den bragd) päätin uhrata tunnin suorittamalla jo kauan lamiinlyömäni laskujen maksun. Laskupino oli kasvanut työpöydälläni korkeaksi keoksi ja omatuntoni kolkutti (samvetet tryckte mig) . Tämän vastenmielisen toimituksen jälkeen, olin niin hyvällä päällä, että päätin palkita itseäni jossakin Kauppatorin kahviloissa kivan ystävän seurassa kahvilla ja pullanpuolikkaalla, Ja näin kääntyi pikkuhiljaa mukava päivä illaksi.

Stefan Bremer

Valokuvanäyttely Stoassa 2.2.-11.3.

Torimuorista valon kuningattareksi

11 Jou

Ruotsi oli sodan jälkeen ihmemaa. Sotalapsiajasta ovat mieleen päällimmäisiksi jääneet kaikki ihanuudet – hallonbåtar, Marie-kex ja sockerdricka. Eikä ankeassa kotimaassamme mikään vetänyt vertojaVeckojournalenin Haaga-prinsessoille tai Allers Familjejournalenin värillisille sarjakuville. Ja kaikesta kadehdittavinta: Tukholmassa kruunattiin joka vuosi iki-ihana Lucia.

En silloin tiennyt, että Lucianpäivän vietto juontaa juurensa esikristilliseltä ajalta. Joulukuun kolmastoista oli muinoin vuoden pimein ja vaarallisin päivä. Pahat henget olivat liikkeellä. Vanha nimi Lussi-natta saatta jopa viitata Luciferiin, paholaiseen itseensä. Pimeyden vastapainoksi tarvittiin lämpöä ja valoa. Myöhemmin tehtävään valjastettin siihen oivasti sopiva italialainen pyhimys, Santa Lucia – Luciahan merkitsee valoa.

Vaikka suomenruotsalaisten keskuudessa Lucianpäivää vietettiin pienimuotoisesti jo ennen sotia – virallisesti valkopukuinen ilmestys tuotiin tänne vasta vuonna 1950. Olin alakouluikäinen kun Hufvudstadsbladet – kotoisasti Husis – järjesti ensimmäisen Lucia-kilpailunsa. Kandidaatit olivat nimettömiä – ainoastaan kuvan ja lyhyehkön esittelyn pohjalta piti heistä valita voittaja. Ja mikä onnenpotku! Ensimmäiseksi Luciaksi tuli tyttö, joka oli käynyt meidän kouluamme. Voi sitä autuutta, kun hän ylväänä ja säteilevänä ilmestyi voimistelusalimme lavalle. Kaulassa kimalteli hänelle varta vasten suunniteltu koru ja vyötäröä ympäröi leveä kirkkaanpunainen keinosilkkinauha. Kauniimpaa en voinut kuvitella. Tuntui että hän kruunuineen päivineen melkein hipaisi kattoa.

Ja Lucia-laulu! Nykyään täysin unohduksiin jäänyt dramaattinen Natten går tunga fjät, runt gård och stuva – kring jord, som sol’n förgät, skuggorna ruva. Yö kulkee synkin askelin. Auringon hylkäämän maan ympärillä varjot lymyävät. Mörkret skall flykta snart, ur jordens dalar, så hon ett underbart ord till oss talar. Maailman laaksoista pimeys on pakeneva, näin hän meille ihanan sanan tuo.

Neljätoistavuotiaana pääsin itsekin, kolmen muun tytön kanssa, Lucia-kulkueeseen. Kuljimme valkopukuisina Suurkirkon rappuja alas ja asetuimme istumaan auton lavalle, valonkuningattaren valtaistuimen viereen. Kädessäni pidin kynttilää ja hiuksissani lepäsi puolukanvarsista punottu seppele – ilman kynttilöitä, tietty.

Haaveilin siihen aikaan näyttelijän ammatista. Koulussa kohdalleni lankesivat aina vain karaktääriroolit, torimummot ja mustalaiseukot. Topeliuksen pääroolit, prinsessat ja suloiset tytöt, menivät sivu suun, päätyivät yleensä koulun vaaleatukkaisille priimuksille. Vasta opiskeluaikana hoksasin vaalentaa hiukseni. Ja kuinka ollakaan – varsinainen prinsessarooli, Lucia, osuikin heti kohdalleni. Ei – ei tietenkään se virallinen, Suurkirkon rappuja alas kulkeva, mutta Lucia kuitenkin. Päätin ottaa osasta kaiken irti. Lauluääneni on valitettavasti kaikkea muuta kuin loistava, joten herkkä runo korvasi puutteen. Pituuttani lisäsin korkeimmilla mahdollisilla koroilla. Opiskelukavereitteni kommenteista päätellen onnistuinkin tekemään jonkinlaisen vaikutuksen.

Kun lopulta, nuorena äitinä, vein esikoiseni Senaatintorille oikeata Luciaa katsomaan, ympyrä sulkeutui. Pidin pienokaista käsivarrellani ja selitin että tuolta ylhäältä Lucia sitten tulee. Johon kolmivuotias tyttäreni – joka ei vielä osannut r:ää – toiveikkaasti vastasi: Aj, kommel hon lullande? Tuleeko hän pyörien?

Anna Paulina Eklöf

Hallonbåt = vadelmavenekarkki
sockerdricka = sokeroitu poreileva virvokejuoma
Lussi-natta = Lussi yö
fjät (run. vanh.) = askel
stuva = stuga = tupa, mökki
förgäta (run. vanh.) = unohtaa
ruva = hautoa
rullande = pyörien
lullande = hoippuroiden

Dear Conan O’Brien

15 Elo

Dear Conan,

Terveisiä Suomesta! Greetings from Finland! Our whole country is extremely excited about your show starting on SuomiTV today. You are doing a honorable deed in saving us Finns from boredom and giving us excellent laughs.

We have a fabulous suggestion for your show. How about teaching Finnish people new languages? English is too easy. Russian is too difficult. Start with Swedish!

We have just the place to do it. As far as we know, we run the world’s most popular school in social media and it teaches the Swedish language to Finns. It is a Facebook community operated entirely on voluntary basis with no financial or ideological associations.

We would love it if you could consider helping us teach Swedish to Finnish people. We know this is a completely mad proposal, which is exactly why it is such a good one.

You would be a natural language teacher. We have seen much worse. And heaps that are a lot less fun.

With many hopeful regards,

Fröken Senja

www.facebook.com/senjaopettaa

Ps. It could be hilarious. Here is an example (Mastering Swedish @Slayradio).

Juhannus ja Valborg

25 Kes

Lokki rantakivellä keskiyön auringossaMatkani saareen juhannuksen viettoon on vaiheikas. Pakkaan auton, ajan lossilla, nostan tavarat veneeseen ja sieltä ylös, kannan kamppeet laiturilta ja avaan vanhan pakarin oven.

Yleensä löydän hiirenkakkaa mitä mielikuvituksellisimmista paikoista – hammaslasi on otusten lempikäymälä. Mikäli ne on jo aiemmin talven jäljiltä siistitty ja muurahaisten tuottama hieno puru lakaistu, matot ravistettu, peitot sekä muut tekstiilit auringossa tuuletettu, edessäni on ainoastaan jääkaapin sytyttäminen.

Se vasta jännitysnäytelmä onkin. Operaatio vaatii useamman osallistujan. Yksi kääntää kaapin ylösalaisin, toinen vatsalla maaten vilkuilee syttyvää liekkiä. Hyvällä tuurilla lopulta kuuluu musiikkia: kaasuliekin hiljainen suhina.

Sitten meri-ilma iskee. Mieli tekisi, luonnon ääniä kuunnellen, vaipua horrokseen. Mutta kuka tässä olisi seuranpettäjä? Viimeisillä voimillani – med mina sista krafter – kuten Asta-tädilläni oli tapana sanoa – raahaudun rantaan. Sinne sukulaiset ovat jo koonneet kokon.

Tulen äärellä parveilee monenkirjava joukko. Siellä on serkkuja perheineen ja ystävineen, mukanaan moninaisia juomia ja herkkuja. Lasten iloksi paistetaan nakkeja. Kuten kaikilla suomalaisilla, mausteena on suven sade ja hyttyset. Naapurirannoilta vilkkuu kokkoja ja valoisalle taivaalle sinkoaa jokunen raketti.

Istumme rantakivillä ja ihailemme laskevaa aurinkoa. Tätieni kertoman mukaan juhannusta vietettiin ennen suojaisemmalla paikalla ja rantaan kannettiin penkkejä. Juhlajuoma oli lämmin kaakao – olikohan se terästettyä? Perimätiedot ovat utuisia. Mutta maitoa ainakin riitti. Saareen tuotiin aina proomulla kesälehmä. Kauppaa kun ei lähistöllä ollut.

Moottoriveneestäkin oli enemmän huolta kuin hyötyä. Paatti kulki niin hitaasti, ettei tietänyt liikkuiko se eteen- vai taaksepäin. Selvimpiin muistikuviini kuuluu setäni kiroilu, kun puolentoista hevosvoiman Seagullín starttinauha katkesi. Jos moottorivene ei kulkenut niin soutuveneellä tai kanootilla pääsi. Eivätkä vanhat kunnon saaristolaiset soutaneet, he huopasivat. Muistan venekilpailut joissa naapurimme, Valborg-täti, kalastajan vaimo, vei tyylipisteillään huopaamistaidon ensimmäisen palkinnon.

Miten voisinkaan unohtaa Valborgia? Hän leikkasi mustaksi tervatussa veneessään pienelle ruskealle lehmälleen talven varalle kaislaa. Ihailin häntä suunnattomasti. Hänen kasvonpiirteensä olivat ylväät kuin vanhalla intiaanilla. Ikääntyessään hän, pienikokoisena ja melko tukevana, muistutti yhä enemmän rannalle ajautunutta, auringon kauniin hopeanväriseksi paahtamaa kantoa. Tyynenä kesäiltana Valborg saattoi tulla hiljaa huovaten kyläilemään, parhaassa kesämekossaan. Kun kotimatkalle tarjosimme hänelle lainaksi sadetakkia, Valborg totesi aitoon saaristolaistapaan: ”Vattne’ e inga vått om somarn”.

Toinen sydämeen jäänyt saaristolainen on Walter. Ennen lossin tuloa hän kuljetti isossa katetussa puuveneessään kesävieraita mantereelta laitureille. Walterin toinen silmä oli vaurioitunut, mutta ainoalla silmällään suunnistaen hän rantautui mestarillisesti laiturille kuin laiturille, säällä millä tahansa. Kun joskus tuntui että hän ajoi melkein rantakiviä hipaisten, kysyin miten syvää vettä hänen veneensä tarvitsi. Walterin vastaus oli: ”Lite dagg.” Hieman kastetta.

Juhannuksena ainakin tämä hurri on mökkihöperö. Mietin millainen mahtaa olla tyypillinen hurri? Onko häntä edes olemassa? Sitä kuuluisaa juhannussalkoa olen harvoin nähnyt. Paikallinen kotiseutuyhdistys sellaisen kyllä pystyttää, mutta näen sen yleensä pystyyn jääneenä, kuihtuneena.

Mutta nyt tapahtuu jotain! Painostuksen alla serkkuni Jan kaivaa esiin haitarinsa. Kun ensimmäiset suloiset sävelet sinkoavat ilmaan, varsinainen juhannus alkaa. – Då börjar den verkliga midsommarn!

Anna Paulina Eklöf

Kuningaslajin tuomari on nuija NallePuh

20 Hel

Hurrien kuningaslajissa käytetään huonosta tuomarista nimitystä ”nuija”, joka on myös ruotsiksi ”nuija”. Tuomareille huudellaan kovaa ja korkealta.

Jo hurrien kuningaslajin juniorit opetetaan hyvin ajoissa kritisoimaan tuomareita. Joskin heidän huutelunsa on aika sööttiä, tyyliin ”Ut med domaren och in med Nalle Puh, in med Nalle Puh”. Siis ”Tuomari ulos ja Nalle Puh tilalle”.

Suurin osa tämän jalon lajin pelikentällä tapahtuvista rikkomuksista kerrotaan yleisön toimesta tuomareille suomeksi. Vaikka peli kulkeekin yleensä ruotsiksi. Yleisimmät huudot ovat askelvirheestä kertova ”askeleita” tai viivarikosta kertova ”viiva”.

Mistä lajista on kyse? Tietysti käsipallosta.

Lajin olennainen osa on jokaisen käsipalloseuran oma nimikkohuuto. Vaikkakin sen käyttö vähenee sitä mukaa, kun juniorit kasvavat isoiksi. Partaiset SM-sarjassa pelaavat miehet harvemmin huutavat muuta kuin mahdollisesti ”rock”. Tai jotain muuta yhtä mielikuvituksellista.

Oman käsipalloseurani karjaalaisen BK-46:n nimikkohuuto on saanut inspiraationsa puna-valko-raitaisista pelipaidoistamme ja kuuluu: Vi är röd, vi är vit, vi är BK-dynamit. (Me olemme punaisia, me olemme valkoisia, me olemme BK:n dynamiittia.)

Kuningaslaji käsipallo

Käsipallo käsis eli handis on suomenruotsalaisten kuningaslaji. Vaikka käsipalloa pelataan vain eteläisessä Suomessa, on se kuitenkin osa kaikkien suomenruotsalaisten arkea – ainakin median kautta.

TV Nytt, Sportsmagasinet, Sportsradion, Hufvudstadsbladet, Vasabladet, Västra Nyland ja muut suomenruotsalaiset mediat raportoivat käsipallosta runsaasti ja säännöllisesti. Suurimmalle osaa suomalaisista oikeasti tärkeät mediat, kuten Helsingin Sanomat tai Urheiluruutu, eivät taida juurikaan tietää – tai sitten välittää lajin olemassaolosta.

Ruotsissa pelattiin juuri kuukausi sitten käsiksen MM-kisat ja Hesarissa oli asiasta tasan 1 rivi – loppuottelun tulos. Että sellainen kuningaslaji ; )

Kuumat kundit ja mimmit

Käsipallon jokavuotinen huipputapahtuma Suomessa on Siuntiossa pelattava Sjundeå-cup. Toukokuisena viikonloppuna koko suomalainen käsipallokansa (ja muutama ulkomainen joukkue Virosta ja Ruotsista) kokoontuu siuntiolaiselle pellolle ja ruohokentälle kahdeksi päiväksi pitämään hauskaa ja pelaamaan.

Käsipallon lisäksi tarjolla on kahvia (kaffe), jäätelöä (glass), grillimakkaraa (grillkorv) ja vohveleita (vofflor). Yhtä tärkeää kuin pelaaminen, on tuttujen tapaaminen. ”Kaikki” ovat Sjundeå-cupissa.  Sjundeå-cupia kutsutaan myös Stekan-cupiksi (paistaja-cup), koska se on ensimmäinen mahdollisuus polttaa nenänsä kevätauringossa.

Mimmit tsekkaavat siellä kesän kuumimmat kundit ja kundit tsekkaavat kuumimmat mimmit. Minijuniorit tekevät siellä ensimmäiset maalinsa. Vanhemmat vaihtavat kentän laidalla kuulumiset ja tiedot pörssikursseista sekä muusta tärkeästä.

Palloon laitetaan pihkaa

Lopuksi muutama pelin seuraamista helpottava termi, joiden avulla tähän hienoon suomenruotsalaiseen urheilumuotoon pääsee sisälle. Pallo (boll) on sen kokoinen, että se istuu hyvin isokätisen miehen kämmeneen, naisilla ja junioreilla on pienempi pallo.

Aikuiset ja vanhemmat juniorit laittavat palloon pihkaa (klibba), joka antaa pitävämmän otteen. Pelissä hyökätään ja puolustetaan. Erikoisuutena moneen muuhun lajiin on, että yleisö kannustaa omaa joukkuettaan pääasiassa puolustuspelissä, kannustaminen tapahtuu rytmikkäästi taputtamalla.

Menestyksekkään käsipalloilijan ominaisuuksia ovat hyvä tekniikka, kova tahto, voima ja pelisilmä – tunnettuja suomenruotsalaisia piirteitä kaikki?

Suomen käsipallon mekka on Karis – Karjaa, josta teille kirjoitteli,

Maarit Feldt-Ranta

Sanastoa / vokabulär:

Ruotsinkielisiä tiedotusvälineitä: TV Nytt, Sportsrutan, Hufvudstadsbladet, Västra Nyland, Vasabladet

Ut med domaren och in med Nalle Puh. – Tuomari ulos ja Nalle Puh tilalle.

Steg! – Askeleita!

Anfalla – Hyökätä

Försvara – Puolustaa

Klappa händerna! – Taputa!

Han har bra teknik, hård vilja, styrka och spelöga. – Hänellä on hyvä tekniikka, kova tahto, voimaa ja pelisilmää.

Vi är röd, vi är vit, vi är BK-dynamit. – Me olemme punaisia, me olemme valkoisia, me olemme BK:n dynamiittia.

Hurri lusikoi laskiaispullan

4 Hel

Hurri elää juhliakseen ja juhlii elääkseen (lever av att festa och för att festa). Alkuvuoden juhlapäivätäytteiset viikot lisäävät sekä elämän laatua että määrää (förbättrar livskvaliteten och förlänger livslängden).

Onhan tiedossa Runebergin päivä (Runebergs dag), ystävänpäivä (allahjärtans dag) ja fastlag (laskiainen).

Poikkeuksiakin on. Kalevalan päivää 28.2. eli suomalaisen kulttuurin päivää hurrit eivät juurikaan juhli. Onko sellaista, kysyy ilkikurinen kulttuurihurri. (Finns det sånt, frågar en elak kulturfinlandssvensk). Mutta toisaalta hän sitten kyllä haluaa, että ihan kaikki muistavat ruotsalaisuuden päivän 6.11.

Saamelaisten kansallispäiväkin 6.2. jää huomiotta. Naistenpäivä (internationella kvinnodagen) puolestaan haiskahtaa aivan liian neuvostoliittolaiselta.

Ystävänpäivä osoittaa, miten suuri sydän hurreilla on. Heille kyseessä on ihan kaikkien sydänten päivä, jota juhlitaan monikossa (alla hjärtans dag) täysin sydämin ja sieluin (hjärta och själ). Se ei siis ole vain yhden valitun päivä, kuten amerikkaisten Valentine. Tai edes ystävien päivä, kuten härmäläiset sitä niin kauniisti viettävät.

Rituaalit ja etiketit

Hurrit ovat juhlaseremonioista ja rituaaleista hurmaantuneita. Kaikissa juhlissa hurri ajattelee jokaista yksityiskohtaa taatakseen vieraittensa viihtyvyyden – siinä auttaa jokaisen tuntema yhteinen, turvallisuuden takaava etiketti.

Sydän tulee avuksi ensimmäisessä etikettisäännössä: mihin sijoitan istumaan tärkeimmän vieraan? No, sydämen puolelle! Kuka pitää kiitospuheen (tacktalet) – se joka istuu emännän sydämen puolella.

Amerikkalaisen systeemin mukaan kulkeva ns kansainvälinen etiketti ohjaa miespuolisen päävieraan istumaan emännän oikealla puolella. Ja pitämään kiitospuheen.

Näin ollen meille suomalaisille on ihanteellista saada vieraakseen sekä riikinruotsalainen (rikssvensk) että kansainväliseen etikettiin uskova vieras. Tällöin kaksi herraa saa tuntea olevansa tärkein kunniavieras (honnörsgäst) ja emäntä (värdinnan) saa nauttia kahdesta kiitospuheesta.

Juhlan kruunaa juhlaruoka

Paitsi rituaalit, etiketti, juhlat ja juominen, on toki syöminen ja sen viimeisetkin yksityiskohdat tärkeitä hurreille.

Vaikka etiketti sääteleekin sääntöjä, hurrit ovat tässä suhteessa sangen luovia. Runebergin torttu syntyi Fredrikan hätävarana: Johan Ludvig oli kutsunut ystäviään syntymäpäivilleen, mutta suurperheen ruokakomerosta (skafferi) ei löytynyt muuta kuin vanhojen kahvikakkujen (kaffebröd) ja pikkuleipien (småbröd) jämiä (rester).

Fredrika Runeberg (miehensä varjossa vaiennut kirjailija) jauhoi kuivuneet ”herkut” ja kostutti ne punssilla, joka on hurrien rakastama juoma. Se nautitaan lämpimänä tai kylmänä, ulkona tai pakkasretkellä, vaikka hernekeiton kanssa.

Leivoskekosten päälle tehtiin sokerikuorrutteesta rinkula ja sen keskelle vadelmahillosilmä (öga av hallon). Ei kuitenkaan Halosen silmä.

Nykyisin näkee myös suupalankokoisia (munsbitar) minirunebergejä. Superhyvää kuohuviinin kanssa. Nam.

Laskiaispullan tarjoilutapa saattaa yllättää suomalaisen: perinteitä kunnioittava hurri laittaa pullan keittolautaselle ja kaataa päälle kiehuvaa maitoa! Kuohkea pulla mantelimassoineen ja kermavaahtoinen sulaa lusikoitavaksi pullamössöksi. Maistuu paremmalta kuin kuulostaa. (Det smakar bättre än det låter.)

Laskiaispulla sen sijaan saattaa yllättää, ainakin jos ruotsissa tilaa sämpylän (semla). Det finns till försäljning bara i februari!

Siinä sitä ihmettelee, miksi Ruotsissa saa sämpylöitä ainoastaan helmikuussa, kunnes tajuaa. Semla on laskiaispulla Ruotsissa. Suomessa se on sämpylä.

Merja Sundström

Hurrit kirmaavat nurmikentällä ilman kenkiä

2 Tam

Hurrit rakastavat hassuttelua, laulamista, tapahtumia ja näiden yhdistelmiä.

Hurri-identiteetin kannalta yksi tapahtuma on ylitse muiden. Ja se on Stafettkarnevalen, ruotsinkielisten koulujen välinen viestijuoksukilpailu Olympiastadionilla.

Stafettkarnevalen täyttää 50 vuotta, joten se on jo kolmen sukupolven yhteinen tapahtuma. Alusta alkaen lähtökohtana on ollut tyttöjen ja poikien tasavertainen osallistuminen.

Joukkueissa on enimmillään 18 osallistujaa. Tämä takaa sen, että mahdollisimman moni pääsee osallistumaan, vaikka ei olisi sen kummempi urheilija. Osa kilpailuista juostaan nurmikentällä ilman kenkiä.

Keskeinen asia on, että täällä hurrit tapaavat ja kannustavat toisiaan. Vanhemmat muistelevat omia suorituksiaan ja vertailevat eri viesti-osuuksien haasteita ja hankaluuksia.

Stafettkarnevalen on ainutlaatuinen myös siinä mielessä, että katsomossakin kilpaillaan. Ne oppilaat jotka eivät juokse, kannustavat koulunsa juoksijoita.

Paitsi urheilijat, myös parhaat kannustusjoukot, eli hejarklackenit palkitaan. Pukeutuminen, käyttäytyminen, kannustuslaulut ja niiden sanoitukset ovat keskeisiä valintakriteereitä.

Lähtöjä on yli 10 000 ja Stafettkarnevalen on siten myös Euroopan suurin vuosittain järjestettävä koulu-urheilukilpailu. Myös tapahtuma on saanut palkintoja. Vuonna 2005 piikkarit-palkinnon tasavertaisesta toimintatavasta ja vuoden 2008 urheilugaalassa se palkittiin Suomen parhaaksi urheilutapahtumaksi.

Tunnelma on huipussaan ja tilaisuuteen vapaa pääsy. Tervetuloa siis mukaan stadionille 20.–21.5. hurraamaan hurreille!

Sulaudut helposti kannustusjoukkoihin käyttämällä sopivissa kohdissa näitä sanontoja:

  • Heja, heja (hyvä, hyvä)
  • Kom igen nu! (”tsemppiä, tsemppiä”)
  • Var är regnrocken? (Missä on sadetakki?)
  • Nu tittar solen fram! (Nyt aurinko pilkahtaa!)
  • Finns det gratis honungsdryck? (Löytyykö ilmaista hunajajuomaa?)
  • På era platser, färdiga – pang! (Paikoillanne, valmiina – pum!)
  • ”Massen” = mass-stafetten= 18 x 80/100 meter (Joukkoviesti stadionin nurmikolla ilman kenkiä)

Christer Haglund

%d bloggers like this: