Päätie kääntyi mutkassa pelloille åkrarna päin, mutta kapea polku johti suoraan Jussilan talolle gård. Tai oikeastaan Jussilan nykyiselle talolle, sillä rakennus, jossa Anton oli asunut pienenä oli purettu hade rivits.

Soitin ovikelloa. Reipas, vanhempi nainen avasi.

– Hyvänen aika, hän sanoi kun kerroin nimeni, Andelin!

Nainen oli Terttu. Hän keitti kahvit ja kertoi, että Maitoisten kylä täällä syvällä metsässä oli siirtynyt Uudenmaan läänistä Nylands län Hämeen lääniin Tavastlands län ja takaisin seitsemän kertaa.

Kylillä pyöri hauska sanonta, jota Terttu pyysi minua selittämään. Sanottiin, että joku on ”fiini kuin Andeliini, kulkee sateenvarjon paraply alla auringossa”. Muistettiin, että joskus oli valkopukuisia ihmisiä saapunut kesällä kylänraitille, naisilla auringonvarjot parasoll. Mutta eipä enää tiedetty kuka oli ollut tämä Andelin.

Minä kerroin Antonista. Hän oli ollut Jussilassa ainoa terve lapsi. Hänen sisaruksensa olivat kuolleet hänen ympärillään alituiseen särkyyn ständig värk, henkisesti vajavaisina ja sokeina, sillä aikaa kun heidän isänsä oli rehkinyt ja rakentanut myllypadon kohdalle seudun suurimman kivinavetan ladugård av sten, jonka maantien oli vieläkin kierrettävä.

Anton oli ollut perheen ainoa toivo, joten hänet oli päätetty lähettää Porvooseen, kouluun. Siihen aikaan, 1857, ei ollut suomenkielisiä kouluja. Anton lähetettiin yhdeksänvuotiaana som nioåring jonkun porvoolaisfröökynän vintille asumaan, yksin, osaamatta lainkaan ruotsia.

Näin hän kävikin monta luokkaa Porvoon elementtaarikoulussa kahdesti, talossa, jossa tänään on tuomiokapituli domkapitlet. Eikä hänellä ollut edes kunnon sukunimeä släktnamn. Ei siellä Juhonpoikia oltu, vaan pojalle oli keksittävä oikea nimi, vaikkapa … Andelin.

Isoisänisä farfarsfar pääsi ylioppilaaksi vasta 22-vuotiaana. Sitten hän pohti papinuraa, mutta lähti kuitenkin Kööpenhaminaan Köpenhamn opiskelemaan meijeri-insinööriksi. Sen jälkeen hän jäi Varsinais-Suomen ruotsinkielisille alueille suurtilojen stora gårdar pehtooriksi som inspektor, ykköspalkalliseksi.

Näin meistä tuli suomenruotsalaisia.

Terttu laittoi pöytään marjapiirakkaa bärpiråg ja kertoi miten hän Maitoisista käsin nykyään käy teatterissa teater ja oopperassa opera, Helsingissä, Tampereella, Kotkassa.

Eipä meillä käydä. Eikä lähdetä kävelylle aurinkovarjot käsivarrella.

Jan-Erik Andelin