Ceci n’est-pas un finlandssvensk

Ceci n’est-pas un finlandssvensk

Kuvassa on sekarotuinen koira

Identiteetti on hankala käsite. Otetaan esimerkiksi suomenruotsalaisuus. Kyseessä on selkeä ryhmä ja sen myötä identiteetti. Mutta kuka on oikeasti suomenruotsalainen?

Minusta saattaisi luulla että kuulun ehdottomasti tähän ryhmään. Ruotsi on tärkein kieleni. Työskentelen Åbo Akademissa. Lapseni käyvät ruotsinkielistä koulua. Tunnen valtavasti suomenruotsalaisia ja olen hyvää pataa kieliryhmän vaikuttajien kanssa. Melkoisen moni suomenruotsalainen varmaankin laskee minut automaattisesti ”ankkalammikon” jäseneksi.

Mutta minä en ole suomenruotsalainen. Olen ruotsinkielinen suomalainen.

Ero voi vaikuttaa joko pieneltä tai kaukaa haetulta, riippuen miltä kantilta katsoo. Monet suomenruotsalaiset pitävät käsitteestä, koska se selventää että he eivät ole ”rantaruottalaisia”. Suomenruotsalainen on yhtä suomalainen kuin kuka tahansa muu. Oma isoisäni puhui suomea vahvasti murtaen ja eli varsin ruotsinkielisessä enklaavissa, mutta sai urhoollisuusmitalin taistellessaan Suomen itsenäisyyden puolesta.

Minulle ero on tärkeä, mutta eri syystä. En miellä itseäni suomenruotsalaiseksi. Tunteakseen olonsa sellaiseksi tulisi kasvaa tässä kulttuurissa ja tuntea juurensa olevan kiinni tietyssä paikkakunnassa. Suomenruotsalaisuus on jotain mikä syntyy siinä prosessissa, kun kasvaa tietyssä kuviossa, jakaa tietyn kaveripiirin, käy tietyissä juhlissa ja tilaisuuksissa. Minä en näihin koskaan osallistunut.

Kasvoin suurimmaksi osaksi Ruotsissa 1970-luvun laman evakossa. Kotona puhuttiin suomea, jotta me lapset emme unohtaisi sitä. Tästä syystä puhun vieläkin suomea täysin ruotsinkielisen isäni kanssa. En ole koskaan osallistunut Stafettkarnevaliin. Pale & Ville eivät sano minulle juuri mitään. Suuri osa niistä asioista, jotka tekevät muista suomenruotsalaisia, ovat minulle vieraita.

Olen siis ruotsinkielinen suomalainen. Ruotsi on minulle luontevampi kieli kuin suomi, mutta pärjään siedettävästi myös suomeksi. En koe itseäni täysin ulkopuoliseksi suomenruotsalaisissa tilaisuuksissa, mutta silti hivenen. Identiteettini on sekametelisoppa. Se tosiasia, että lapseni ovat selvästi suomenruotsalaisia sekoittaa pakkaa vielä lisää.

Olennaista on että ruotsi kielenä Suomessa ja suomenruotsalaisuus eivät ole sama asia.

Suomalainen identiteetti rakentuu monesta tekijästä. Kieli on näistä yksi. Mutta myös kieleen voi asennoitua monin tavoin. Oman identiteettini yksi omituisuus on se, etten koe Suomen kielipoliittista keskustelua kovinkaan kiinnostavaksi.

Ajatus ”pakkokielestä” on minulle outo. Tämä saanee monen ”pakkoruotsin” vihaajan innostumaan, koska se tulkitaan säröksi Suomen ruotsia puhuvien muurissa. Se on väärä johtopäätös. Keskustelu kielipolitiikasta Suomessa on kärsinyt varsin omituisesta virheestä, ajatuksesta että suomenruotsalaiset eivät halua vaalia suomen kieltä. Tämä on mahdollisimman kaukana todellisuudesta.

Suomen kieli ja sen säilyminen ei ole kenellekään yhtä tärkeää kuin suomenruotsalaisille. Ilman suomen kieltä he menettäisivät erityisyytensä ja olisivat vain jatke Ruotsille. Tätä ideaa he vihaavat. Suomenruotsalaiset tarvitsevat suomea, koska se määrittelee heidän identiteettiään. Heidän vimmattu halunsa säilyttää nykyinen järjestelmä tulisi nähdä tässä valossa. He haluavat säilyttää Suomessa molemmat kielet, koska ne eivät suoranaisesti kilpaile.

En piittaa pakkokielikeskustelusta. Kielet itsessään eivät ole minulle merkittävä asia. Minulle kieli on työkalu. Vaihtelen jatkuvasti kolmen tai neljän kielen välillä. Puhukaan mitä puhutte – minun lapseni puhuvat parin vuoden päästä viittä tai kuutta kieltä. He varmaankin pärjäävät. Toinen ryhmä joka ei piittaa on venäläiset – miksi he välittäisivät suomen kielestä? Helpompaa vaan jos kaikki puhuvat venäjää, ja suomen kieli voidaan vähitellen häivyttää kartalta.

Kaksi kieltä on varsin pitkään pärjännyt mukavasti vieri vieressä Suomessa. Maailman muuttuessa en ole huolissani ruotsin kielestä, mutta herää kysymys, miten suomen kieli pärjää.

Alf Rehn