Kategoria: Blogikirjoitus

Ostetaan romua – antikviteter säljes!

Ostetaan romua – antikviteter säljes!

julkaissut senjaopettaa

(Todellinen ja sangen listig kyltti i Gamla Porwoo)

Puoli (HALVAN) sukuani on ruåtsalaisia ja puolet (ANDRA HALVAN = komparatiivi, se halvempi kansanosa) suomalaisia.

Ollessamme siskoni kanssa aika natiaisia, seurasimme vanhempiemme sekä sukulaisvieraiden kanssakäyntiä. Opimme että kun vieraat tulivat kylään, ruåttalaiset asettuivat omalle puolelleen seurusteluryhmää, ja finskatalande folk omalleen. Sitten keskustelu alkoi, siis siten kuin sen oli tapana. Toinen puoli sukua kysyi ja vastasi ruåtsiksi, ja toinen puoli kysyi ja vastasi aina suomeksi (PÅ FINSKA) – ja päinvatsoin.

Siskon kanssa ensin hieman ihmettelimme moista, mutta kun se aina toistui, opimme.

Ihanan väärinkäsityksen tehoa lisäsi käyntimme lähibutikenissa ostamassa mamman kanssa safkaa Töölöntorin silloisella legendaarisella Nybergillä. Jos siellä koetti puhua suomeksi, vastattiin tietty ruåtsiksi. Sitä sitten siskon kanssa kummastelimme, että jos sanoimme jotain ruåtsiksi, expediitti ei vastannutkaan suomeksi.

Itse olen olemassa hauskan sattumuksen johdosta, joka sekin viittaa kaksikielisyyteen, jota kantaa arviolta noin 49 % kansamme väestöstä (mikä liekään tarkka jakauma tätä nykyä, kysykää väestöliitosta!).

Äidinäitini (MURMEN) tapasi äitini isän (FARMEN) kauas taaksepäin vuosisadan alussa, kun hän nuorena umpisuomenkielisenä harjoittelijana oli ensimmäistä päivää ruotsinkielisen mofani metsäintendentinkonttorissa töissä. Kun mofani, piirimetsänhoitaja lähti chaufföörinsä kanssa tiluskierrokselle, sai Murmen ensimmäisen suuren tehtävänsä. Ovikello oli rikki ja oveen tuli kirjoittaa ”KNACKA PÅ DÖRREN”. Äidinäitini skrivasi että KACKA PÅ DÖRREN, suurilla kirjaimilla! Kun hän lähti päivän päätyttyä kotiinsa, piirimetsänhoitaja oli vielä kierroksellaan.

Mutta tuosta kyltistä, mofani sen nähtyään, puhkesi heidän rakkaus (puhekieltä, kuuluisi olla genetiivi ja possessiivisuffiksin kanssa), siis rakkaudenpossessivisuffiksi.

Ja siksi (”därför”, Afrikaksi taas Darfur) mä olen tässä.

Måste han Skriva såDan SmörJa
Att hela Släkten skall SörJa?

Kari K. Kuosma,
(Japanissa useimmiten Kusoma)

Miksi Porvoossa pitää hidastaa vauhtia?

Miksi Porvoossa pitää hidastaa vauhtia?

julkaissut senjaopettaa ♥ 3 Comments

Porvoon joen varrella, juuri ennen kun saavut keskustaan, on iso kyltti jossa lukee SAKTA FARTEN (Hidasta vauhtia). Seitsemänkymmentäluvulla kyltin läheisyydelle oli vanhoja tehdasrakennuksia ja koko alue kutsuttiin Sakta Farteniksi. Porvoon laitakulkijanuoret perustivat alueeseen salakapakan ja sitäkin kutsuttiin Sakta Farteniksi.

Yöelämä Sakta Fartenissa oli täysin kaksikielinen. Missä koulut Porvoossa erotti suomen- ja ruotsinkieliset, siinä Sakta Farten yhdisti meitä.

Salakapakka siirrettiin keskustaan Linnankoskikadulle noin vuonna seitsemänkymmentäviisi.  Nyt sen nimi muuttui Senaattoriksi.

Kapakan vetäjät ja asiakkaat eivät kuuluneet Porvoon urheilueliittiin, mutta Porvoo oli ja on jääpallokaupunki ja monet asiakkaat olivat pelanneet jääpallo kaupungin ylpeässä Akilles-joukkueessa. Akilles menestyi hyvin Suomen pääsarjassa.

En tiedä miksi Sakta Fartenin asiakkaat eivät enää kuuluneet Akillekseen, ehkä salakapakka elämä oli liian rankkaa. Joka tapauksessa entiset Akilles pelaajat ja nykyiset salakapakka nuorisot päätti perustaa oman jääpallojoukkueen.

Kuulin että harjoitukset olivat hauskoja ja joukkueessa vallitsi vahva me-tunne.  En ole tutkinut seuran historiaa enkä löydä minkäänlaista tietoa netistä. Mutta tämä legendaarinen joukkue nousi SM sarjaan vuonna 1979. Sakta Farten perusti myös kaukalopalloseuran joka voitti SM-kultamitalin kaudella 1980-1981.

Hyvät lukijat; ehkä joku teistä muista enemmän Sakta Farten ilmiöstä. Minun muistini pettää ja olen ehkä ymmärtänyt tarinan aivan väärin. Miten kävi ja minkälainen tunnelma oli kun Sakta Farten ja Akilles pelasivat vastakkain ensimmäistä kertaa SM sarjassa? Kirjoittakaa ja kommentoikaa!

Robert Runeberg

Ensimmäisen sukupolven suomenruotsalainen?

Ensimmäisen sukupolven suomenruotsalainen?

julkaissut senjaopettaa ♥ 8 Comments

Mä käyn ruotsinkielistä kouluu Espoossa. Tuntuu tavalliselta käydä ruotsinkielistä kouluu. Mun bestis on Soffi, sen äiti puhuu suomee, sit sen isä puhuu ruotsii. Mun toisen bestiksen, Ronjan, molemmat vanhemmat puhuu ruotsii.

Mä käyn ruotsinkielistä kouluu Espoossa. Tuntuu tavalliselta käydä ruotsinkielistä kouluu. Ronja ja Soffi ovat tavallisia.

Suomenkielisten mielest mä oon suomenruotsalainen, mut kaikkien ruotsinkielisten mielest mä en oo. Mut on rekisteröity ruotsinkieliseksi kun mä menin ruotsinkieliseen esikouluun. Äiti sano, että niin täytyy tehdä, et mä saisin varmasti jatkaa ruotsinkielisessä koulussa.

Nykyään musta tuntuu, että mä oon suomenruotsalainen, mut äiti sano, etten mä oo. Mun mielestä mä kyl olen ihan yhtä paljo suomenruotsalainen ku mun kaveritkin. Me ollaan ihan tavallisii ja kannatetaan Suomee jääkiekossa. Ei me olla ruotsalaisii, me vaan puhutaan ruotsii Suomessa.

Äiti sano, et jos mä haluun olla suomenruotsalainen, niin mä saan sen puolesta olla, siinä ei oo kuulemma mitään pahaa.

Jos mä saan lapsii, niin ne menee ruotsinkieliseen kouluun. Jos niiden isä on suomenkielinen, niin mä puhun niille ruotsii, jos niiden isä on ruotsinkielinen, niin mä puhun niille suomee. Suomessa vaan pitää osata molempii.

Iia Reiju (11v)

Juureskauppias ja veitsenterottaja

Juureskauppias ja veitsenterottaja

julkaissut senjaopettaa

Helsingin Käpylä KOTTBY oli uinuva puutarhakaupunginosa 60-luvulla. Siellä elettiin rauhallista elämää ETT FRIDFULLT LIV. Rutiinit olivat samat päivästä toiseen. Lapset kävivät koulua ja isät menivät töihinsä. Äidit olivat kotirouvia.

Kauppiaat toivat pieneen hiljaiseen yhteisöön elämää ja säpinää.

Juureskauppias tuli hevosella ja kärryillä, ja huusi pitkin Pohjolankatua niin, että varmasti kaikki kuulivat ”PEEEERRRRRUUUNOITA”. Kotirouvat ottivat äkkiä kukkaronsa ja juoksivat alas kadulle tekemään ostoksia. Perunat, porkkanat, lantut ja sipulit tekivät kauppansa. Lapset saivat taputella hevosta, ja antaa sille ehkä korppuja. Huippujännittävää.

ROTHANDLAREN KOM MED HÄST OCH KÄRRA, OCH VI BARN FICK IBLAND KLAPPA HÄSTEN, OCH KANSKE GE DEN EN SKORPA OCKSÅ.

Vielä jännittävämpää oli kuin veitsenterottaja saapui kärryineen pihalle. Hän kiersi pihasta pihaan, ja hänen palvelujaan käytettiin mielellään. Veitset ja sakset pysyivät taatusti hyvässä terässä.

Romanit kiersivät aina huushollista huusholliin, möivät pitsiliinoja ja povasivat rahaa vastaan joko korteista, tai kädestä. Lapset häädettiin silloin toiseen huoneeseen. Vanhemmat peloittelivat meitä, että jos ei olla kilttejä, niin ”mustalaiset” tulee ja vie teidät! Mutta se oli tietysti pötypuhetta STRUNTPRAT.

ZIGENARNA VAR FÖR OSS BARN SKRÄMMANDE, VÅRA FÖRÄLDRAR HADE SKRÄMT UPP OSS MED ATT SÄGA, ATT OM VI INTE ÄR SNÄLLA SÅ KOMMER ”TATTARNA” (SÅ SOM DOM KALLADES PÅ DEN TIDEN), OCH TA ER.

Kaikista kivointa oli kuitenkin silloin kun tuli pihasoittajia, jotka soittivat ja lauloivat hienosti. Heitä kuunneltiin avoimista ikkunoista. Oli tärkeää että sai heittää heille lantin tai kaksi ikkunasta. Kun soittaja tai laulaja heilautti kättään ikkunaa kohden kiitokseksi, se sai hymyn kuulijan huulille.

ATT FÅ TILL TACK EN VINKNING AV SPELMANNEN, FICK LEENDET ATT STIGA UPP PÅ ÅHÖRARENS LÄPPAR.

Kauppiaat elävöittivät Käpylän arkea, ja he olivat aina yhtä tervetulleita tuotteineen ja ohjelmanumeroineen. ALLA DESSA FÖRSÄLJARE VAR ALLTID MER ÄN VÄLKOMNA PÅ KOTTBY GÅRDARNA.

Se on taakse jäänyttä elämää. TID SOM HAR GÅTT.

Monica Mether

Andelin ja aurinkovarjo

Andelin ja aurinkovarjo

julkaissut senjaopettaa

Päätie kääntyi mutkassa pelloille åkrarna päin, mutta kapea polku johti suoraan Jussilan talolle gård. Tai oikeastaan Jussilan nykyiselle talolle, sillä rakennus, jossa Anton oli asunut pienenä oli purettu hade rivits.

Soitin ovikelloa. Reipas, vanhempi nainen avasi.

– Hyvänen aika, hän sanoi kun kerroin nimeni, Andelin!

Nainen oli Terttu. Hän keitti kahvit ja kertoi, että Maitoisten kylä täällä syvällä metsässä oli siirtynyt Uudenmaan läänistä Nylands län Hämeen lääniin Tavastlands län ja takaisin seitsemän kertaa.

Kylillä pyöri hauska sanonta, jota Terttu pyysi minua selittämään. Sanottiin, että joku on ”fiini kuin Andeliini, kulkee sateenvarjon paraply alla auringossa”. Muistettiin, että joskus oli valkopukuisia ihmisiä saapunut kesällä kylänraitille, naisilla auringonvarjot parasoll. Mutta eipä enää tiedetty kuka oli ollut tämä Andelin.

Minä kerroin Antonista. Hän oli ollut Jussilassa ainoa terve lapsi. Hänen sisaruksensa olivat kuolleet hänen ympärillään alituiseen särkyyn ständig värk, henkisesti vajavaisina ja sokeina, sillä aikaa kun heidän isänsä oli rehkinyt ja rakentanut myllypadon kohdalle seudun suurimman kivinavetan ladugård av sten, jonka maantien oli vieläkin kierrettävä.

Anton oli ollut perheen ainoa toivo, joten hänet oli päätetty lähettää Porvooseen, kouluun. Siihen aikaan, 1857, ei ollut suomenkielisiä kouluja. Anton lähetettiin yhdeksänvuotiaana som nioåring jonkun porvoolaisfröökynän vintille asumaan, yksin, osaamatta lainkaan ruotsia.

Näin hän kävikin monta luokkaa Porvoon elementtaarikoulussa kahdesti, talossa, jossa tänään on tuomiokapituli domkapitlet. Eikä hänellä ollut edes kunnon sukunimeä släktnamn. Ei siellä Juhonpoikia oltu, vaan pojalle oli keksittävä oikea nimi, vaikkapa … Andelin.

Isoisänisä farfarsfar pääsi ylioppilaaksi vasta 22-vuotiaana. Sitten hän pohti papinuraa, mutta lähti kuitenkin Kööpenhaminaan Köpenhamn opiskelemaan meijeri-insinööriksi. Sen jälkeen hän jäi Varsinais-Suomen ruotsinkielisille alueille suurtilojen stora gårdar pehtooriksi som inspektor, ykköspalkalliseksi.

Näin meistä tuli suomenruotsalaisia.

Terttu laittoi pöytään marjapiirakkaa bärpiråg ja kertoi miten hän Maitoisista käsin nykyään käy teatterissa teater ja oopperassa opera, Helsingissä, Tampereella, Kotkassa.

Eipä meillä käydä. Eikä lähdetä kävelylle aurinkovarjot käsivarrella.

Jan-Erik Andelin

Kun siilistä tuli hylje

Kun siilistä tuli hylje

julkaissut senjaopettaa

Ihailin pihalla kissani kanssa siiliä (igelkott), joka jahtasi sammakkoa. Kerroin äidilleni nähneeni pihallani ”en säl” (hylje)! Hän hieman ihmetteli mistä sellainen oli ilmestynyt ja yritti väittää vastaan, joskin pian luovutti – tyttärensä tuntien. Myöhemmin saimme asiasta makeat naurut.

Kielelliset hassuttelut ja kielikömmähdykset (språkgroda) ovat aina viehättäneet minua. Niiden tausta on useimmiten itselleni yhtä hämärä kuin syysilta, mutta jos niihin liittyy ”moka”, sitä parempi. Joskus tarinoissa piilee hieman säädytön sivumerkitys, mikä mielestäni entisestään lisää hauskuutta.

Jos omalle kohdalle sattuu freudilainen lipsahdus, kyllä siitä aina huumorilla selviää. Itseään ei pidä ottaa liian vakavasti.

Sukuni ja tuttavapiirini tarjoaa paljon näitä hauskuuksia, kielitaito kun on meillä ollut käytännön kautta opittua. Äitini puhui sujuvasti ”clownbuss’ista” kun hän tarkoitti saksankielistä Kleinbus’sia. Tästä tuli pysyvä sanonta perheessä. (clown = narri).

Opiskelutoverini isä kertoi seurassa kuin seurassa olevansa ”toisesta kullista” – ruotsiksi ”från den andra kullen” (kull= pesue, poikue), koska oli huomannut tämän herättävän hilpeyttä.

Kesänaapurini kutsui vaimonsa pyykkinarulla lepattavia pikkuhousuja nimellä ”storsegel”, minkä jälkeen vaimon näkeminen kylällä nosti pitkään hymyn vastaantulijoiden kasvoille. (Storsegel = isopurje.)

Eräs isäntä selitti suomenkielisille vierailleen, että vaimon sukulaiset joutuivat aikoinaan jättäämään suvun kartanon Laatikon rannalle kun lähtivät evakkoon. Niinpä …

Maalaistalon emäntä oli mennyt pankkiin poikansa kanssa ja ilmoittanut haluavansa ”sukupuolen vaihdoksen” – lipsahdus joka helposti tulee ruotsinkieliseltä. Poika oli korjannut asian ja lohduttanut onnetonta pankinjohtajaa, että pelkkä sukupolven vaihdos voisi riittää tässä vaiheessa.

Ystävättäreni yritti epätoivoisesti avata viinipulloa ja kääntyi viimein englantilaisen poikaystävänsä puoleen pyytäen että voisiko hän, please, screw this bottle! Poika punastui sievästi.

Pitkään Englannissa asuva siskoni kertoi iloisesti kuinka hänellä oli tapana ”stå i fönstret och vejva till min man” – englanninkielen wave-sana muuntui merkitykseen ”vinkka”, eli vilkuttaa.

Eräs urheiluselostaja jonka piti sanoa ”lägga mera kött på benen” (lisätä lihaa luitten päälle) sanoi vahingossa ”lägga mera kött mellan benen” (lisää lihaa kinttujen väliin), niin että hupsista vain. (Ben = luu, sääri, jalka.)

Tähän lopuksi voisin siteerata Norjan entistä pääministeriä Bondevikiä, joka kiitti Brasiliassa jumalanpalveluksen jälkeen sanoin: Thank you for the mess! Kiitos sekamelskasta.

Jatketaan harmitonta sekoilua!

Tanja Strömsten

Voiko silmillä pissiä?

Voiko silmillä pissiä?

julkaissut senjaopettaa

Inho ruotsinkieltä kohtaan oli käsin kosketeltava rovaniemeläisessä koulumaailmassa. ”Ruottalainen” oli lähes kirosana ja kielen osaaminen salattava asia.

Elettiin 70-luvun loppua, opetus oli ajan hengen mukaista ulkoalukua. Käytännön harjoittelu  oli noloa tangertelua luokassa nenä kiinni kirjassa. ”Se on morot” (lausui morot), sanoi tuttavani lapselleen näyttäessään porkkanan kuvaa. Oli noloa lausua oikein. Se oli hienostelua ja niin kovin etelällistä.

Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1979. Ruotsinkielen numero oli seiska päästötodistuksessa ja yo-kirjoituksissa selvitin kielen loppuarvosanalla B.

Kolme vuotta kirjoitusten jälkeen sain välitodistuksen, jossa modersmål, ruotsi oli kiitettävä.

Tein uravalintani jo neljävuotiaana. Sanoin äitini kotitilan navetan ulkopuolella odottaneelle veljelleni ”musta tulee isona karjakko”, kun tulin maidonhakumatkallamme . Vuodet vierivät ja kyllä taikuri itse oli eniten hämmästynyt tempustaan, kun koulun jälkeen löysin itseni navetasta töistä.

Ja vieläpä hurrinavetasta! Olin tullut etelään ja tavannut elämäni ensimmäiset finlandssvenskat! Ihastuin niin paljon, että hakeuduin opiskelemaan ruotsiksi, lehmänhoitoa ja maataloutta JORDBRUK.

Työskentelin kesän maatilalla ja ensimmäinen oppimani uusi ruotsinkielen sana oli AVSTÅND. Teimme aitaa ja isäntä neuvoi miten langat laitetaan tolppiin. Kahden langan väli oli yksi HAMMARE.

Koulu sijaitsi Inkoossa, aivan mahtavassa ympäristössä. Ja kaikki puhuivat vain ruotsia. Haastoin itseni ja ilmoitin luokkatovereilleni, että minulle puhutaan tästä lähtien vain ruotsia. Useimmat tottelivat, toiset eivät osanneet suomea edes sen vertaa kuin minä ruotsia. Paras palkinto syyslukukaudelta oli kysymys ”ÄR DIN MAMMA ELLER PAPPA SVENSKTALANDE?”

Hauskaa riitti ymmärryksen ja väärinymmärryksen kanssa. Naistenlehden jatkokertomuksessa ja törmäsin sanontaan KISA MED ÖGONEN. Täydellisen ymmyrkäisenä kysyin ystävältäni että miten silmillä pissataan, kisa med ögonen? Hieman huolettomasti luettu sana ja väärin yhdistäminen.

Puhuin 8 vuotta ruotsia 1. kielenä, suoritin kaksi tutkintoa ruotsiksi, JORBRUKSTEKNIKER ja AGROLOG. Kaikkien työvuosien jälkeen olen palannut Inkooseen. Nyt kun istun ” REKTORSVILLAN” huoneessa tunnen olevani urani huipulla PÅ TOPPEN AV MIN KARRIÄR. Ja saan taas käyttää ruotsin kieltä.

Kaisa Tolonen-Raudaskoski

Karjakko = koskötare

Kisa med ögonen = siristellä silmiään

Kissa = pissata

Avstånd =välimatka

Hammare= vasara

Rektorsvilla = rehtorin huvila

På toppen av min karriär = urani huipulla

Koulu alkoi komerossa

Koulu alkoi komerossa

julkaissut senjaopettaa ♥ 2 Comments

Aloitin koulun 1.9.1960. Se oli valtava järkytys. Kun olin ollut koulussa pari viikkoa, päätin että nyt se riitti. Menin aamulla komeroon piiloon ja odotin. Kun koti oli typötyhjä, kömmin sieltä pois. Tätä jatkui pari viikkoa ja ajattelin, että näinhän tämä hoituu.

Mutta niin siinä kävi, että luokkatoverini tulivat opettajan pyynnöstä kysymään, että olinko kovinkin vakavasti sairas, kun minua ei oltu nähty pitkään aikaan…

ÄR MONICA ALLVARLIGT SJUK?

Siihen loppui vapaus. Menin seuraavana päivänä kouluun ja kävin siellä siitä lähtien kiltisti. Nykyään moisen tempauksen takia olisi varmaan päässyt terapiaan.

Pikkusiskoni oli syntynyt kesällä ja äiti meni syksyllä töihin kodin ulkopuolelle. Molemmat asiat järkyttivät pientä elämääni kovasti. En ollut ilahtunut kummastakaan. Pikkusiskosta tuli kyllä sitten myöhemmin paras ystäväni.

Suomenruotsalainen kansakoulu Käpylässä oli kävelymatkan päästä kotoani. Koulu oli pieni, siellä oli neljä luokkaa ja parikymmentä oppilasta kullakin luokalla. Koulu oli nykyaikaisesti rakennettu pienen ihmisen mittojen mukaan. Luokat olivat pieniä ja viihtyisiä, mutta koulun henki olikin sitten kaikkea muuta kuin aikaansa edellä.

Kaikki opettajat olivat ”neitejä” FRÖKEN. Yksikään heistä ei ollut naimisissa. Jotkut olivat kovin ankaria ja kuri kovaa, kuten sen ajan koulunkäyntiin kuului. Inhosin koulua ja lähestulkoon kaikkea mitä siellä opetettiin.

Kouluruoka -60 luvulla oli kammottavaa. Puuroja, vellejä sekä laihaa keittoa, jossa saattoi lilliä yksittäinen lihapala. Maitoa ja näkkileipää. Mutta koska ruokaa oli kaikin puolin niukasti siihen aikaan, kouluruokaa syötiin nurisematta, ja oltiin tyytyväisiä. Vaikka harva siitä piti.

GRÖT, VÄLLING OCH MAGER SOPPA MED NÅGON ENSTAKA KÖTTBIT I.

Käsityöt olivat erityisen kammottava aine. Piti kutoa lapasia, ja sukkia. En olisi niitä saanut koskaan valmiiksi, ellei äiti olisi kutonut niitä loppuun.

Koulu ei siihen maailman aikaan totisesti ollut mikään innostava laitos. Jos et osannut, sait ehdot. Ne piti suorittaa kesän jälkeen. Mikäli ei pärjännyt, jäi armotta luokalle, vaikka kaksikin kertaa. Tukiopetus-sanaa ei siihen maailman aikaan edes tunnettu.

Joulu- ja kevätjuhlat olivat aina kohokohtia lukukaudessa, koska äiti ompeli aina molempiin juhliin uuden mekon, josta olin ylpeä ja onnellinen.

Opetusmetodeissa ei siihen aikaan ollut suuria eroja, oli sitten suomen- tai ruotsinkielinen koulu. Ainoa ero oli koko. Suomenkieliset luokat olivat paljon suurempia kuin suomenruotsalaisten. Olin vilpittömästi kateellinen siitä, että suomenkieliset lapset saivat käydä koulua myös ”iltavuorossa”. Niin minäkin olisin halunnut tehdä. Olin jo siihen aikaan aamu-uninen.

Alku oli hankalaa mutta Vallilan kansa- ja kansalaiskoulussa odotti lottovoitto. Maailman ihanin opettaja. Lempeällä tavalla auktoritäärinen. Innostava, kannustava ja ohjaava. Eikä hän koskaan moittinut. Arvosanat nousivat tähden lailla ja kävin kunnialla kouluni loppuun. Sellaisen opettajan toivon kaikille tänä syksynä koulunsa aloittaville!

JAG HOPPAS, ATT ALLA SOM BÖRJAR I SKOLAN I HÖST, FÅR EN INSPIRERANDE, UPPMUNTRANDE OCH SNÄLL LÄRARE!

Monica Mether

Eläinten kieli

Eläinten kieli

julkaissut senjaopettaa

Kohta 60 vuotta on Pohjola NORDEN ollut passivapaa PASSFRI – ihmisille.

Kun Matti ja Maija tai MATS och MAJA lähtevät Suomesta Ruotsiin. Henkkarit sekä hammasharja matkaan mukaan ja voi muuttaa vaikka maasta toiseen.

Mutta hei, jotain unohtui, entäs Musti? Ilman omaa passia, se ei laita Ruotsin maan kamaralle tassua.

Jos Mustille hankittaan passi, pitääkö sen tulla Ruotsin kansalaiseksi MEDBORGARE, jos se aikoo asettua sinne asumaan?

Miten suomalainen koira oppii haukkumaan ruotsiksi? HAU HAU sijaan pitää Ruotsin puolella osata sanoa VOV VOV! Mikä kiperänkäpäläinen tilanne!

Sanavarastoaan joutuvat kasvattamaan myös muut eläimet.

Kissa sanoo suomeksi miau, mau, nau, kurnau ja ruotsiksi MJAU MJAO.

Hevonen hirnuu suomeksi ii-ha-haa, ruotsiksi se toteaa lyhyesti GNÄGG.

Suomalainen kukko sanoo kiekuu ja ruotsalainen KUCKELIKU.

Suomessa lammas tokaisee mää, ruotsiksi se on BÄ.

Mutta suomalaisella ankalla on eniten opeteltavaa. Suomeksi se sanoo kvaak ja ruotsiksi KVACK KVACK, KO ACK ACK ACK, RAB-IT RAB-IT.

Elina Rydman

Sanastoa

HUSDJURSPASS – lemmikkieläinpassi

PASSFRIHET – passivapaa

MEDBORGARE – kansalainen

DE NORDISKA LÄNDERNA – Pohjoismaat

Sutskun kundi rakastuu suomenruotsalaiseen (ja toisinpäin)

Sutskun kundi rakastuu suomenruotsalaiseen (ja toisinpäin)

julkaissut senjaopettaa

Tämä on rakkaustarina (kärlekshistoria). Stadilainen kohtasi toisen stadilaisen (helsingforsare), mitä kummaa siinä on! (Inget konstigt!)

Noh, ensinnäkin, kyseinen sutskulainen (Suutarilasta, Skomakarbölestä kotoisin oleva) mies syntyi vuonna 1977. Itse olin silloin seitsemännellä luokalla.

Kun sutskulainen polkee ympäriinsä vanhoilla tuunatuilla zygillä (fillare, cykel) ja dikkaa (gillar) sekä ottaa chillisti. Minä ajan autoa ja liika rentous käy hermoilleni.

Sutsku ja stadi kohtasivat muutama vuosi sitten ja rakastuivat. Tässä sitä ollaan ja sovitellaan yhteen maailmojamme. Sutsku kun ei ollut koskaan tuntenut ketään suomenruotsalaista.

Nyt tuntee, aika monta! Minä puolestani olen seikkaillut ihan uusien asioiden parissa, kiitos sutskulaisen.

Ei se aina ihan helppoa ole se meidän juttu. Ei hurriuden eikä ikäeron takia. Vaan koska olemme niin erilaisia. Ja kuitenkin niin samanlaisia. Tarvitaan uteliaisuutta (nyfikenhet), seikkailunhalua (äventyrslust), empatiaa (empati) ja tahtoa (vilja) oppia uutta, ja tietenkin rakkautta (kärlek). Kivasti on mennyt.

Kärsivällisyyttä ei pidä unohtaa (tålamod). Ei sitä noin vaan tulla perheeseen, jossa kolme lasta opettelee aikuiseksi tuloa.

Helppoa kuin heinänteko

Ensimmäinen yhteinen kesä on erityisesti jäänyt mieleen. Lähdettiin auto- ja pyöräreissulle määränpäänä Ahvenanmaa. Matkalla sinne pistäydyttiin ruotsinkielisillä paikkakunnilla tapaamassa ystäviäni.

Ensimmäisenä päivänä jouduttiin, tai päästiin, mukaan heinätalkoisiin (höbärgning). Sutskulainen oli ainoa suomenkielinen koko porukassa. Töiden jälkeen illan hämärtyessä sujui jo muutama snapsilaulu ihan mukavasti (muistaakseni niitä laulettiin jotain 20 kpl). Kyllä me suomenruotsalaiset kuulemma saunoakin (bada bastu) osaamme.

Aamulla jatkettiin sukulaisiani tapaamaan, på svenska. Korppoosta pyörät lautalle ja Oolantiin. Sutskulainen oppi nopeasti että aina voi sanoa vaikka ”hejsan!” ja ”vi ses!”, se murtaa jään.

Sutskulainen on hienosti sopeutunut hurrisuomeen, vaikka koulussa vihasikin ruotsia. Aamuvirkkuna hän noutaa Husarin (Höblä, Husis) keitettyään mammalle aamukahvit (kaffe på sängen).

Arkea on kanavapaikka FST5, jonka ohjelmistosta katsotaan dokumentit.  Suomenkielellä tekstitettynä. Kyllä Nolottaa (Pinsamt) on kestosuosikki. Klovn-elokuvankin kävimme juuri katsomassa. Parhaillaan vietämme omaa Hurrikesää.

Mitä olemme oppineet? Tietenkin sen vanhan tutun asian että rakkaus voittaa. Ja ehkä myös sen, että opettele sanomaan ainakin ”Hejsan!” ja ” Vi ses!”. Se toimii aina.

Patricia Tiihonen