Elä kuin lehmä

Elä kuin lehmä

Länsisuomenkarja

Asun maatalossa suomenruotsalaisessa pikkukylässä. Ympäristössäni ei ole mitään kovin poikkeavaa. Lehmät eivät välitä mitä kieltä niille puhuu, tärkeämpiä ovat hoitajan kehonkieli ja äänensävy. Navettatyökin on aivan samanlaista tehdään se sitten suomalaisessa tai
suomenruotsalaisessa navetassa. Eroja ei taida olla peltoviljelyssäkään.

Samalla tavalla kuin me suomenruotsalaiset olemme vähemmistö, niin navetassani asustava Länsi-suomenkarja (LSK) on myös sellainen. Rotu on aikoinaan kuulunut Etelä- ja Länsi-Suomeen, nykyään nautoja on jäljellä noin 3 000 yksilöä ympäri maata.

Kun LSK-karjankasvattajia oli haastateltu lehmiensä luonteesta, lehmiä oli kuvailtu mukaviksi, hauskoiksi ja rauhallisiksi. Lisäksi niitä pidettiin terveempinä ja kestävämpinä kuin valtarodut.

Markku T. Hyyppä on tullut vastaavin tuloksiin suomenruotsalaisuudesta kirjassaan ”Livskraft ur gemenskap – om socialt kapital och folkhälsa”. Hänen mukaansa pitkäikäisillä suomenruotsalaisilla on paljon sosiaalista pääomaa, joka edistää terveyttä.

Päätelmäni on siis seuraava; kannattaa olla mukava ja pitää hauskaa porukassa niin elää terveempänä pidempään, oli sitten lehmä tai ihminen!

Marika Seger

Sanastoa
Lehmä – ko
Kehonkieli – kroppsspråk
Äänensävy – tonfall
Navetta – ladugård
Peltoviljely – åkerbruk

Näkkileipää ja maitoa

Näkkileipää ja maitoa

Lasillinen maitoaKun olin lapsi, asuimme neljän perheen talossa Helsingin Käpylässä. Olimme ainoat hurrit.

Lapsia oli pienessä talossa monta, kuten ennen vanhaan oli tavallista. Meidän perheessämme 7, alakerrassa 6, päädyissä 5 ja 6 lasta. Leikkikavereita piisasi MASSOR MED LEKKAMRATER, mikä oli ihanaa. Äidinkielestä huolimatta leikit olivat samat. Mutta muita pieniä eroja oli kuitenkin.

Suomenkieliset lapset saivat huutaa railakkaasti äitiä ikkunan alla FICK ROPA EFTER MAMMA UNDER FÖNSTRET. Me emme saaneet. Mikäli oli äidille asiaa, piti mennä sisälle sanomaan se.

Emme myöskään saaneet viedä syötävää ulos pihalle. Jos tuli nälkä tai jano, oli mentävä sisälle. Se oli mielestäni julmettu vääryys, sillä mikä olisi ollut ihanampaa kuin syödä näkkäriä pihalla ja juoda maitoa päälle. En lainkaan tajunnut, mikä siinä olisi ollut väärää. Kateellisena katselin kavereitani, jotka söivät ja joivat leikkien lomassa.

Gud så jag var avundsjuk, inget smakar väl bättre än knäckebröd och mjölk ute på gården? Kunde aldrig förstå vad som gjorde denna härliga sak förbjuden?

Olin vakaasti sitä mieltä, että ainakin tältä osin olin syntynyt väärään perheeseen.

Naapuriin saatiin mennä sisälle leikkimään ilman vanhempien lupaa. Kaikki varmaan arvaavat miten tämä asia meillä oli…

Suomenkielisten lasten luona oli muutenkin vapaampaa kuin meillä hurreilla. Heillä tuli ja meni ihmisiä vilkkaaseen tahtiin eikä kaikki ollut niin justiinsa. Minä kaipasin vapautta enkä lainkaan nähnyt kurin pitämisen arvoa.

Jag som var en fri själ kunde inte se värdet i en sådan här disciplin.

Ainakin siihen aikaan 60-luvulla ja juuri siinä talossa hurrit olivat huomattavasti tiukkapipoisempaa väkeä, ankarampaa ja kireämpää STRÄNGARE OCH STRAMARE kuin suomenkielisissä perheissä. Miten mahtaa olla tänä päivänä?

Monica Mether

Hankkia, periä, turmella

Hankkia, periä, turmella

Vanha vaakaEnsimmäinen sukupolvi hankkii, toinen perii ja kolmas turmelee. Se lienee monen suomenruotsalaisen suvun tarina.

Minun suvussani traditio on ollut turmella. ”Kaveria ei jätetä” on suomalainen sanonta ja tapa. Omassa suvussani motto on ”lapsille ei jätetä”. Sukuni Runebergit eivät koskaan ole hankkineet mitään eivätkä jättäneet perintöä, vaan käyttävät viimeisenkin lantin huvitteluun. He herkuttelevat, matkustavat ja ovat kulttuuritapahtumien suurkuluttajia. He rakastavat veroja ja juomarahoja, eivätkä tunne sanaa tinkiä tai säästää. Alennusmyynti on kirosana.

Avovaimoni tulee Ylivieskasta. Siellä kulttuuri on toisenlainen.

Odotan innolla sitä aikaa, jolloin eläkeläisenä kunnon Runebergina myyn omaisuuteni ja elän yli varojeni. Sen ajan odottaminen on ollut porkkanani läpi työvuodet. Niin teki isäni, isoisäni ja isoisoisäni.

Mutta salliiko ylivieskalainen perheeni sen? Katoaako tämä ylpeä perinne?

Yritän puolustaa sukuani sillä, että usein olemme jättäneet jotain muuta kuin varallisuutta jälkimaailmalle. Mutta kulttuuriperintö ei ole nykyajan muotisana.

Robert Runeberg

Hankkia = förvärva

Periä = ärva

Turmella = fördärva

Hallinnoida, hallita, hoitaa, johtaa = förvalta

Parantaa, vahvistaa, kasvattaa = förkovra

Lue Robert Runebergin blogi kielisammakoista.

Siellä missä tomaatit kasvavat (Dra dit tomaterna växer)

Siellä missä tomaatit kasvavat (Dra dit tomaterna växer)

Yksi tomaattiSuomenruotsalaisia on monenlaisia. Olemme vain viisi prosenttia väestöstä, mutta kulttuurimme ja kielemme ei ole samanlainen Helsingissä ja Pohjanmaan pikkukaupungissa.

Tiedän, kun kerran olen sellaisesta kotoisin. Synnyin Närpiössä. Silloin paikka oli kunta, nyt se on kaupunki, vaikka se onkin pieni. Asukasluku on nippa nappa 9 500. Valtaosa puhuu ruotsia. Tai oikeastaan sitä kutsutaan närpiönkieleksi, närpespråket, paikallisittain närpessproåtsche.

Närpiöläisistä alle kuusi prosenttia (5,85) puhuu suomea. Muita kieliä on 5,80 prosenttia ja katukuvassa näkee noin 35 kansallisuutta.

Työperäinen maahanmuutto on ollut voimakasta. Monet maahanmuuttajat jäävät Närpiöön, sillä siellä on korkea työmoraali. Se, joka tekee hyvää työtä sopeutuu, oli kieli mikä tahansa.

Eksoottinen paikka, ainakin mitä tulee kieleen. Eivät edes Helsingin hurrit ymmärrä närpiönkieltä, siis närpessproåtsche. Mutta maahanmuuttajat kyllä oppivat sen.

Kasvihuoneet joissa suurin osa Suomen tomaateista – tomater – kasvaa tarjoavat monelle työpaikan. Nykyään Närpiöstä löytyy kesäisin myös Suomen ainoa kasvihuoneravintola – VÄXTHUSRESTAURANG.

Kuulostaa siltä että olen ylpeä kotikaupungistani. Ehkä olen. Ainakin paikka on – aito.

Jos halua kokea erilaisen vappupäivän första maj. Siihen Närpiö tarjoaa oivan mahdollisuuden. Näet ja kuulet Närpiön koulusoittokunnan, joka on Suomen tunnetuimpia. Niin ainakin närpiöläiset väittävät. Paraatitytöt, drillflickor, marssimuodostelmat ja puhallinorkesterifestivaalit – BLÅSORKESTERFESTIVALER – ovat käsitteitä, jotka Närpiön koulusoittokunta toi Suomeen.

Hienoa! Mutta kulttuurielämyksiä kaipaavalle on Närpiön kesäteatteri oikea paikka. Peruselementtejä ovat pyörivä katsomo ja Närpiön murre. Luultavasti ymmärrät puheesta yhtä paljon kun helsinkiläishurrit, siis et mitään. Mutta voit nauttia – njuta – näkemästäsi.

Pyörivä katsomo, VRIDLÄKTAREN, rakennettiin muuten kesällä 1966 ja se valmistui samana päivänä, kun Väinö Linnan teokseen perustuvalla näytelmällä Täällä Pohjantähden alla oli ensi-ilta.

Ja förresten, löytyy vielä Tomaattikarnevaali, se on heinäkuussa. Mottona on että kun pääkatu tyhjenee niin ravintola täyttyy Pohjanmaan kautta – botten upp.

Tämä karnevaali on vain 29 vuotta vanha, perinteet eivät siis ole yhtä pitkiä kuin Stafefttkarnevalin.

Matka Helsingistä Närpiöön kestää noin neljä tuntia, ilman taukoja. Sen jälkeen tarvitset vessaa.

Siis: Anteeksi, missä on vessa? – FÖRLÅT, MEN VAR FINNS TOALETTEN? Jos haluat saada hymynkin, kysyt närpiönkielellä: FÖLUOÅT, MEN KVANN JE VIESIE?

Mikäli haluat pistäytyä Närpiön kirkossa, tiedustele: VAR FINNS KYRKAN? Eller: KVANN JE TJÖRTCHON?

Mikäli haluat tilata vielä oluen, on varminta käyttää kehonkieltä: Nosta pullo ja katso tarjoilijaa silmiin.

Camilla Ahlbom

Kuuntele Hamletin monologi närpiönkielellä: www.narpes.fi/teater.

Lue myös blogi murteista ja kattokruunuista hurrien huusseissa.

Juhannus ja Valborg

Juhannus ja Valborg

Lokki rantakivellä keskiyön auringossaMatkani saareen juhannuksen viettoon on vaiheikas. Pakkaan auton, ajan lossilla, nostan tavarat veneeseen ja sieltä ylös, kannan kamppeet laiturilta ja avaan vanhan pakarin oven.

Yleensä löydän hiirenkakkaa mitä mielikuvituksellisimmista paikoista – hammaslasi on otusten lempikäymälä. Mikäli ne on jo aiemmin talven jäljiltä siistitty ja muurahaisten tuottama hieno puru lakaistu, matot ravistettu, peitot sekä muut tekstiilit auringossa tuuletettu, edessäni on ainoastaan jääkaapin sytyttäminen.

Se vasta jännitysnäytelmä onkin. Operaatio vaatii useamman osallistujan. Yksi kääntää kaapin ylösalaisin, toinen vatsalla maaten vilkuilee syttyvää liekkiä. Hyvällä tuurilla lopulta kuuluu musiikkia: kaasuliekin hiljainen suhina.

Sitten meri-ilma iskee. Mieli tekisi, luonnon ääniä kuunnellen, vaipua horrokseen. Mutta kuka tässä olisi seuranpettäjä? Viimeisillä voimillani – med mina sista krafter – kuten Asta-tädilläni oli tapana sanoa – raahaudun rantaan. Sinne sukulaiset ovat jo koonneet kokon.

Tulen äärellä parveilee monenkirjava joukko. Siellä on serkkuja perheineen ja ystävineen, mukanaan moninaisia juomia ja herkkuja. Lasten iloksi paistetaan nakkeja. Kuten kaikilla suomalaisilla, mausteena on suven sade ja hyttyset. Naapurirannoilta vilkkuu kokkoja ja valoisalle taivaalle sinkoaa jokunen raketti.

Istumme rantakivillä ja ihailemme laskevaa aurinkoa. Tätieni kertoman mukaan juhannusta vietettiin ennen suojaisemmalla paikalla ja rantaan kannettiin penkkejä. Juhlajuoma oli lämmin kaakao – olikohan se terästettyä? Perimätiedot ovat utuisia. Mutta maitoa ainakin riitti. Saareen tuotiin aina proomulla kesälehmä. Kauppaa kun ei lähistöllä ollut.

Moottoriveneestäkin oli enemmän huolta kuin hyötyä. Paatti kulki niin hitaasti, ettei tietänyt liikkuiko se eteen- vai taaksepäin. Selvimpiin muistikuviini kuuluu setäni kiroilu, kun puolentoista hevosvoiman Seagullín starttinauha katkesi. Jos moottorivene ei kulkenut niin soutuveneellä tai kanootilla pääsi. Eivätkä vanhat kunnon saaristolaiset soutaneet, he huopasivat. Muistan venekilpailut joissa naapurimme, Valborg-täti, kalastajan vaimo, vei tyylipisteillään huopaamistaidon ensimmäisen palkinnon.

Miten voisinkaan unohtaa Valborgia? Hän leikkasi mustaksi tervatussa veneessään pienelle ruskealle lehmälleen talven varalle kaislaa. Ihailin häntä suunnattomasti. Hänen kasvonpiirteensä olivat ylväät kuin vanhalla intiaanilla. Ikääntyessään hän, pienikokoisena ja melko tukevana, muistutti yhä enemmän rannalle ajautunutta, auringon kauniin hopeanväriseksi paahtamaa kantoa. Tyynenä kesäiltana Valborg saattoi tulla hiljaa huovaten kyläilemään, parhaassa kesämekossaan. Kun kotimatkalle tarjosimme hänelle lainaksi sadetakkia, Valborg totesi aitoon saaristolaistapaan: ”Vattne’ e inga vått om somarn”.

Toinen sydämeen jäänyt saaristolainen on Walter. Ennen lossin tuloa hän kuljetti isossa katetussa puuveneessään kesävieraita mantereelta laitureille. Walterin toinen silmä oli vaurioitunut, mutta ainoalla silmällään suunnistaen hän rantautui mestarillisesti laiturille kuin laiturille, säällä millä tahansa. Kun joskus tuntui että hän ajoi melkein rantakiviä hipaisten, kysyin miten syvää vettä hänen veneensä tarvitsi. Walterin vastaus oli: ”Lite dagg.” Hieman kastetta.

Juhannuksena ainakin tämä hurri on mökkihöperö. Mietin millainen mahtaa olla tyypillinen hurri? Onko häntä edes olemassa? Sitä kuuluisaa juhannussalkoa olen harvoin nähnyt. Paikallinen kotiseutuyhdistys sellaisen kyllä pystyttää, mutta näen sen yleensä pystyyn jääneenä, kuihtuneena.

Mutta nyt tapahtuu jotain! Painostuksen alla serkkuni Jan kaivaa esiin haitarinsa. Kun ensimmäiset suloiset sävelet sinkoavat ilmaan, varsinainen juhannus alkaa. – Då börjar den verkliga midsommarn!

Anna Paulina Eklöf

Ceci n’est-pas un finlandssvensk

Ceci n’est-pas un finlandssvensk

Kuvassa on sekarotuinen koira

Identiteetti on hankala käsite. Otetaan esimerkiksi suomenruotsalaisuus. Kyseessä on selkeä ryhmä ja sen myötä identiteetti. Mutta kuka on oikeasti suomenruotsalainen?

Minusta saattaisi luulla että kuulun ehdottomasti tähän ryhmään. Ruotsi on tärkein kieleni. Työskentelen Åbo Akademissa. Lapseni käyvät ruotsinkielistä koulua. Tunnen valtavasti suomenruotsalaisia ja olen hyvää pataa kieliryhmän vaikuttajien kanssa. Melkoisen moni suomenruotsalainen varmaankin laskee minut automaattisesti ”ankkalammikon” jäseneksi.

Mutta minä en ole suomenruotsalainen. Olen ruotsinkielinen suomalainen.

Ero voi vaikuttaa joko pieneltä tai kaukaa haetulta, riippuen miltä kantilta katsoo. Monet suomenruotsalaiset pitävät käsitteestä, koska se selventää että he eivät ole ”rantaruottalaisia”. Suomenruotsalainen on yhtä suomalainen kuin kuka tahansa muu. Oma isoisäni puhui suomea vahvasti murtaen ja eli varsin ruotsinkielisessä enklaavissa, mutta sai urhoollisuusmitalin taistellessaan Suomen itsenäisyyden puolesta.

Minulle ero on tärkeä, mutta eri syystä. En miellä itseäni suomenruotsalaiseksi. Tunteakseen olonsa sellaiseksi tulisi kasvaa tässä kulttuurissa ja tuntea juurensa olevan kiinni tietyssä paikkakunnassa. Suomenruotsalaisuus on jotain mikä syntyy siinä prosessissa, kun kasvaa tietyssä kuviossa, jakaa tietyn kaveripiirin, käy tietyissä juhlissa ja tilaisuuksissa. Minä en näihin koskaan osallistunut.

Kasvoin suurimmaksi osaksi Ruotsissa 1970-luvun laman evakossa. Kotona puhuttiin suomea, jotta me lapset emme unohtaisi sitä. Tästä syystä puhun vieläkin suomea täysin ruotsinkielisen isäni kanssa. En ole koskaan osallistunut Stafettkarnevaliin. Pale & Ville eivät sano minulle juuri mitään. Suuri osa niistä asioista, jotka tekevät muista suomenruotsalaisia, ovat minulle vieraita.

Olen siis ruotsinkielinen suomalainen. Ruotsi on minulle luontevampi kieli kuin suomi, mutta pärjään siedettävästi myös suomeksi. En koe itseäni täysin ulkopuoliseksi suomenruotsalaisissa tilaisuuksissa, mutta silti hivenen. Identiteettini on sekametelisoppa. Se tosiasia, että lapseni ovat selvästi suomenruotsalaisia sekoittaa pakkaa vielä lisää.

Olennaista on että ruotsi kielenä Suomessa ja suomenruotsalaisuus eivät ole sama asia.

Suomalainen identiteetti rakentuu monesta tekijästä. Kieli on näistä yksi. Mutta myös kieleen voi asennoitua monin tavoin. Oman identiteettini yksi omituisuus on se, etten koe Suomen kielipoliittista keskustelua kovinkaan kiinnostavaksi.

Ajatus ”pakkokielestä” on minulle outo. Tämä saanee monen ”pakkoruotsin” vihaajan innostumaan, koska se tulkitaan säröksi Suomen ruotsia puhuvien muurissa. Se on väärä johtopäätös. Keskustelu kielipolitiikasta Suomessa on kärsinyt varsin omituisesta virheestä, ajatuksesta että suomenruotsalaiset eivät halua vaalia suomen kieltä. Tämä on mahdollisimman kaukana todellisuudesta.

Suomen kieli ja sen säilyminen ei ole kenellekään yhtä tärkeää kuin suomenruotsalaisille. Ilman suomen kieltä he menettäisivät erityisyytensä ja olisivat vain jatke Ruotsille. Tätä ideaa he vihaavat. Suomenruotsalaiset tarvitsevat suomea, koska se määrittelee heidän identiteettiään. Heidän vimmattu halunsa säilyttää nykyinen järjestelmä tulisi nähdä tässä valossa. He haluavat säilyttää Suomessa molemmat kielet, koska ne eivät suoranaisesti kilpaile.

En piittaa pakkokielikeskustelusta. Kielet itsessään eivät ole minulle merkittävä asia. Minulle kieli on työkalu. Vaihtelen jatkuvasti kolmen tai neljän kielen välillä. Puhukaan mitä puhutte – minun lapseni puhuvat parin vuoden päästä viittä tai kuutta kieltä. He varmaankin pärjäävät. Toinen ryhmä joka ei piittaa on venäläiset – miksi he välittäisivät suomen kielestä? Helpompaa vaan jos kaikki puhuvat venäjää, ja suomen kieli voidaan vähitellen häivyttää kartalta.

Kaksi kieltä on varsin pitkään pärjännyt mukavasti vieri vieressä Suomessa. Maailman muuttuessa en ole huolissani ruotsin kielestä, mutta herää kysymys, miten suomen kieli pärjää.

Alf Rehn

Kivoga byxor!

Kivoga byxor!

Farkkujen taskuEletään 80-lukua. Jännittää mennä kouluun uusissa pöksyissä. Toisaalta haluan, että ne huomataan. Mutta sitten taas, tuomio hirvittää. Tunnelma on liki sähköinen. Kyseessä on kuitenkin murrosikäinen tyttö uusissa housuissa. Jos ne saavat kansan hyväksynnän, ne ovat ns. KIVOGA BYXOR!

Astun luokkahuoneeseen. Jep. Luokan ”pahikset” rekisteröivät kömpelön yritykseni lipua muina miehinä omalle paikalleni. Tajuan että housut on nyt hokattu. Hetki seisahtuu, puna nousee poskiin.

Jähmetyn ja odotan tuomiota… Kuulen pelätyt ja odotetut sanat. KIVOGA BYXOR. Tarinalla on onnellinen loppu. Huoh. Selkäranka valuu housuihin, ryhti lössähtää, saan jatkaa elämääni uusissa housuissa. Hymyilen.

Taustana niille, jotka ovat tuoreempaa vuosikertaa tai taloudellisesti siunatumpia. Ei silloin ollut rahaa eikä tapana ostaa vaatteita tuon tuostakin kuten nykyään. Jos jollakin oli uudet byysät (=slangisana alunperin sanasta byxor) se rekisteröitiin heti.

Tajusitsie? Suomenkielinen sana ”kiva” taivutetaan kuten se olisi ruotsinkielinen sana. KIVA-KIVOGA.

Näitä on lisää: Sipoon legendaarinen ”nahkatakki med långa hihor”. Mainitsemisen arvoista olisi löytää lyhythihainen nahkatakki, mutta ehkä Sipoossa niitä on. (Tiedän, saan Sipoon Sudet kimppuuni. Mutta tässä yhteydessä pitkähihaista nakatakkia ei voi sivuuttaa. Peace, Sibbo.)

Ovatko nämä sanat ehtaa kirkkonummea vai laajemminkin kansallisessa käytössä? Ainakin me Kyrsälä Cityn hurjat hurmurit käytimme suomen kieltä aina tarpeen vaatiessa kovinkin joustavasti. Ja tietysti aina tilanteen niin vaatiessa!

Se onkin ainainen kompastuskiveni, kun puhun suomea. Koen että nasevampi ilmaus asialle löytyisi sillä hetkellä ruotsin kielestä. Ja päinvastoin. Vastuu siirtyy kuulijalle.

Jään herkuttelemaan muistoillani, lähinnä niistä imartelevista housujen tuumaluvuista.

Toivotan kaikille voimia olla kokonaan sortumatta hurmaavien hurrien pauloihin. Tai miksipä ei.

Mukavaa alkavaa kesää; HA EN JÄTTE-KIVA SOMMAR I JÄTTE-KIVOGA SIMBYXOR!

Nina Norrgård-Ljungberg

Gumilandetin gumit

Gumilandetin gumit

Gumilandetin rannalla gumin uima-asuTiedätkö missä on PAMPAS tai keitä ovat PAMPES? Kuka onkaan HUKARE? Mikä on maa nimeltä GUMILANDET, jonka asukkaat tunnetaan nimellä GUMI?

Suomenruotsalaisten kotimaa on Suomi. Mutta erityisesti se on ”Svenskfinland”, jolle ei taida löytyä suomen kielestä vastinetta. Olkoon se siis sama suomeksi. Svenskfinland tarkoittaa ruotsinkielisten perinteisiä asuinalueita Kokkolasta Pyhtäälle (Svenskbygderna från Karleby till Pyttis). Ja laajemmin ottaen kaikkea suomenruotsalaista kulttuuria.

Pääkaupunkiseudun (huvudstadsregionen) lisäksi Svenskfinland jakautuu viiteen suurelta osin ruotsinkieliseen alueeseen: Österbotten, Åboland, Västnyland, Östnyland, joiden lisäksi tietysti Åland eli Ahvenanmaa, jolla on erityisasema ”särställning”. Eri alueiden asukkaat ovat sitten österbottning, åbolänning, västnylänning, östnylänning, ålänning, helsingforsbo tai åbobo.

Svenskfinlandissa vallitsee yleisesti ottaen harmonia, mutta pinnan alla kytevät perinteikkäät ristiriidat maakuntien välillä. Etenkin Österbottenin ja etelän suomenruotsalaisten välillä.

Pampasin pampesit

Österbottenia kutsutaan litteän maatalousmaiseman vuoksi nimellä ”Pampas”, joten asukkaat ovat vastaavasti ”pampes”. He ovat ylpeitä ruotsinkielisiä, jotka kutsuvat eteläistä Svenskfinlandia nimellä ”Gumilandet” (Kumimaa). Heidän mielestään etelän ”gumi” ja etenkin pääkaupunkilaiset eli ”hesaborna”, ovat ”hukare” (kyykkyyn menijöitä).

Pääkaupungin kyykkyyn menijät yleensä vaihtavat heti suomen kieleen, kun porukassa on mukana yksikin suomenkielinen. Heitä kuitenkin ilahduttaa suunnattomasti, kun suomenkielinen tokaisee ”inte behöver ni byta språk för min skull” (minun takiani ei tarvitse vaihtaa kieltä). Tämä lieneekin tehokkaimpia tapoja hurmata tai vaikkapa iskeä ruotsinkielinen.

Muinaisgermaaninen viikinkiruotsi

Eri maakunnilla ja paikkakunnilla on omat murteensa, josta suomenruotsalainen voi yleensä päätellä, mistä toinen on kotoisin.

Österbottenin Närpiön eli Närpesin kieli närpesiska tunnetaan murteista mahdottomimpana. Se onkin kielitieteellinen helmi, arvokas muinaisgermaaninen jäänne.

Kun närpiöläisittäin kysyy ”kvadan jereth?”, Skotlannissa voidaan yhteisen viikinkihistorian johdosta edelleen ymmärtää, että se tarkoittaa ”mistä olet kotoisin”. Muut suomenruotsalaiset eivät tiedä mistä on kyse.

Yleiskielenä Svenskfinlandissa puhutaan ”högsvenskaa”, jonka pääkaupunkilaiset kuvittelevat saaneensa jo äidinmaidossa. Kuitenkin juuri pääkaupungissa slangi ja suomen kielen sanat tekevät puhekielestä suloista sekamelskaa.

Stadin slangi käyttää samoja sanoja molemmilla kielillä. Suomeksi ja samma på svenska, äidinkielestä riippumatta. Slangi kun kehittyi aikana, jolloin suomenkieliset muuttoliikkeen seurauksena törmäsivät ruotsinkieliseen – ja osittain venäjänkieliseenkin – Helsinkiin.

Tom opettaa sinulle murteita

Jag är från Ekenäs och talar västnyländska = Olen Tammisaaresta ja puhun Länsi-Uudenmaan murretta = Ja e (himma) från Eknäs å talar (kort/lyhyt a) int någo högsvenska (västnyländska).

Jag hajade till när killen dök upp naken ur buskarna och talade om någon som stulit hans kläder medan han var och simmade = Pelästyin kun pusikosta ilmestynyt alaston kaveri valitti jonkun varastaneen hänen vaatteensa kun hän oli uimassa =  Vitsi va ja knyckt mi när kundn kom tjoppande ut från bracklen helt nakin å börja gapa om nån som stuli hanses kläder när han va å sima (västnyländska).

Han bor i Helsingfors och talar slang = Hän (mies) asuu Helsingissä ja puhuu slangia = Kunden budjar i stadin o bamlar slang (stadi/hesa slang).

Jag åker hem och sova så jag orkar jobba = Lähden kotiin nukkumaan jotta jaksan tehdä töitä = Ja far hima o koisa så ja orkar doona (stadi/hesa slang).

Är jag svensk eller finne? Jag har luckor i minne(t), kommer inte ihåg. = Olenko ruotsalainen vai suomalainen? Minulla on muistikatkoksia, en muista.

Lucka = Luukku / Reikä (pluralform/monikko: Luckor), Minne = Muisti.

Jag är inte rikssvensk, jag är finländare = En ole riikinruotsalainen, olen Suomesta kotoisin (”suomenmaalainen”).

Tack vare Senjas charmrörelse behöver ingen finlandssvensk mera huka! Inte sant? = Kiitos Senjan hurmausliikkeen kenenkään suomenruotsalaisen ei tarvitse enää mennä kyykkyyn! Eihän?

Tom Kullberg

Ps. Kysytte kuitenkin, mistä Gumilandet tulee. Kyseisen lempihaukkumanimen juuret vievät Dragsvikiin, missä eri alueiden suomenruotsalaiset kohtaavat asepalveluksen aikana (under militärtjänstgöringen). Gumi-käsitteen väitetään juontuvan siitä, kun lakeuden miehet vitsailevat eteläisten veljiensä miehisyydestä.

Olen kielisammakko

Olen kielisammakko

Muutimme Ruotsista Porvooseen kun olin kymmenen. En ymmärtänyt sanaakaan suomea mutta Porvoon ruotsinkieli oli myös hankala. Kun tapasin uuden luokkakaverin kadulla hän sanoi ”Hej då”,  joka tarkoitti ”Hei”, mutta luulin että se tarkoitti ”Näkemiin”.

Joku ilkeä kaveri huusi: ”Se dig i räven” enkä ymmärtänyt miksi minun piti katsoa kettua. Ymmärsin myöhemmin että ”räven eli röven” on ”perse”.

Hitaasti opin ymmärtämään Porvoon ruotsia. Ymmärsin että ”int ingenting” on ”ei mitään” ja että ”bra har du ti tal” on ”helppohan sinun on sanoa”. Mutta suomea en oppinut. Sain tukiopetusta ja opiskelin kesäisin että pääsisin luokasta.

Aikuisena pakenin vielä kymmeneksi vuodeksi pois suomenkieltä Ruotsiin. Kun palasin päätin oppia, ainakin vähän.

Rakastan kielisammakoita (språkgrodor), ehkä sen takia että tuotan niitä jatkuvasti itse. Olen iloinen, jos vastaanottaja hymyilee tai nauraa.

Ostin kerran nakkisämpylän kioskista Turussa, mutta sinappipurkki oli tyhjä. Kysyin myyjältä: ”Onko teillä sinappia laakerissa?” (Varasto on ruotsiksi lager tai förråd.)

HBL pyysi lukijoita lähettämään valokuvia hauskoista kielisammakoista. Hauskin oli ehkä K-Citymarketin alusvaatemainos ”Catmandoo: undergång för hela familjen, kerrasto koko perheelle.” (Undergång tarkoittaa tuhoa, kerrasto on omgång.)

Käännösvirhe, kielivirhe, kielisammakko ovat todistuksia siitä, että joku yrittää, vaikkei vielä osaa. Ja se on kai kielioppimisen koko salaisuus. Kielisammakko ei ole vaan hauska, se on myös rohkea, uskalias ja sinnikäs.

Robert Runeberg

Missä hurri luuraa?

Missä hurri luuraa?

Jos riikinruotsalainen (rikssvensk) haluaa tietää, miltä suomenruotsalainen (finlandssvensk) näyttää, hän googlaa Ruotsin Googlessa sanan ”finlandssvensk” ja valitsee kuvahaun.

Ensimmäisiä kuvia on reittiopas Höblän (Husis, Hufvudstadsbladet) pääkonttorista Svenskanin (Svenskis, Svenska teatern) kautta Stockan (Stockis, Stockmann) tavarataloon. Näiden kolmen instituution välistä aluetta voi siis kutsua Helsingin (Hesa, Helsingfors) hurrikolmioksi.

Google näyttää kuvat ruotsalaisen Sydsvenskan-lehden pääkirjoitustoimittajasta (ledarskribent) Heidi Avellanista, suomenruotsalaisesta näyttelijästä (skådespelare) Paul Olinista ja entisestä TV-Nytt:in uutisankkurista (nyhetsankare) Monica Wellingistä.

Google löytää myös suomenruotsalaiset julkkikset (kändisar) kuten Mark Levengoodin, Merete Mazzarellan ja Roger Broon.

Miten nämä henkilöt liittyvät Helsingin hurrikolmioon?

Yksinkertaista. He ovat kaikki työskennelleet joko Höblässä tai Svenskanissa. Tai he ovat lukeneet juttuja toisistaan Höblästä tahi käyneet katsomassa toisiaan Svenskanissa. Tai ainakin he ovat takuuvarmasti käyneet Stockalla ostoksilla.

Olemmeko siis Helsingin suomenruotsalaisen kulttuurin kehdossa? Mahdollisesti. Joka tapauksessa jos haluaa tietää mistä ja miten hurri puhuu, niin kannattaa liikkua hurrikolmion alueella ja kuunnella salaa (tjuvlyssna) ohikulkijoiden keskustelua. Parempaa tapaa tutustua hurrisfääriin (hurrisfär) tuskin löytyy.

Ulkomailla asuvana pyörin aina hurritriangelissa, kun käyn Helsingissä. Ja päästäkseni selville siitä, mitä hurrikulttuurin (hurrikulturen) saralla tapahtuu, niin tietenkin myös minä harrastan salakuuntelua. Mutta minunpa ei tarvitse tulostaa (printa ut) karttaa löytääkseni Höblästä Svenskanin kautta Stockalle!

Kokeile googlata sanalla ”finlandssvensk”, laita hakukenttään ”hurri” tai ”suomenruotsalainen”. Katso mihin päädyt – ja kenen kanssa.

Ann-Nina Finne