Helsingin Käpylä KOTTBY oli uinuva puutarhakaupunginosa 60-luvulla. Siellä elettiin rauhallista elämää ETT FRIDFULLT LIV. Rutiinit olivat samat päivästä toiseen. Lapset kävivät koulua ja isät menivät töihinsä. Äidit olivat kotirouvia.

Kauppiaat toivat pieneen hiljaiseen yhteisöön elämää ja säpinää.

Juureskauppias tuli hevosella ja kärryillä, ja huusi pitkin Pohjolankatua niin, että varmasti kaikki kuulivat ”PEEEERRRRRUUUNOITA”. Kotirouvat ottivat äkkiä kukkaronsa ja juoksivat alas kadulle tekemään ostoksia. Perunat, porkkanat, lantut ja sipulit tekivät kauppansa. Lapset saivat taputella hevosta, ja antaa sille ehkä korppuja. Huippujännittävää.

ROTHANDLAREN KOM MED HÄST OCH KÄRRA, OCH VI BARN FICK IBLAND KLAPPA HÄSTEN, OCH KANSKE GE DEN EN SKORPA OCKSÅ.

Vielä jännittävämpää oli kuin veitsenterottaja saapui kärryineen pihalle. Hän kiersi pihasta pihaan, ja hänen palvelujaan käytettiin mielellään. Veitset ja sakset pysyivät taatusti hyvässä terässä.

Romanit kiersivät aina huushollista huusholliin, möivät pitsiliinoja ja povasivat rahaa vastaan joko korteista, tai kädestä. Lapset häädettiin silloin toiseen huoneeseen. Vanhemmat peloittelivat meitä, että jos ei olla kilttejä, niin ”mustalaiset” tulee ja vie teidät! Mutta se oli tietysti pötypuhetta STRUNTPRAT.

ZIGENARNA VAR FÖR OSS BARN SKRÄMMANDE, VÅRA FÖRÄLDRAR HADE SKRÄMT UPP OSS MED ATT SÄGA, ATT OM VI INTE ÄR SNÄLLA SÅ KOMMER ”TATTARNA” (SÅ SOM DOM KALLADES PÅ DEN TIDEN), OCH TA ER.

Kaikista kivointa oli kuitenkin silloin kun tuli pihasoittajia, jotka soittivat ja lauloivat hienosti. Heitä kuunneltiin avoimista ikkunoista. Oli tärkeää että sai heittää heille lantin tai kaksi ikkunasta. Kun soittaja tai laulaja heilautti kättään ikkunaa kohden kiitokseksi, se sai hymyn kuulijan huulille.

ATT FÅ TILL TACK EN VINKNING AV SPELMANNEN, FICK LEENDET ATT STIGA UPP PÅ ÅHÖRARENS LÄPPAR.

Kauppiaat elävöittivät Käpylän arkea, ja he olivat aina yhtä tervetulleita tuotteineen ja ohjelmanumeroineen. ALLA DESSA FÖRSÄLJARE VAR ALLTID MER ÄN VÄLKOMNA PÅ KOTTBY GÅRDARNA.

Se on taakse jäänyttä elämää. TID SOM HAR GÅTT.

Monica Mether

Päätie kääntyi mutkassa pelloille åkrarna päin, mutta kapea polku johti suoraan Jussilan talolle gård. Tai oikeastaan Jussilan nykyiselle talolle, sillä rakennus, jossa Anton oli asunut pienenä oli purettu hade rivits.

Soitin ovikelloa. Reipas, vanhempi nainen avasi.

– Hyvänen aika, hän sanoi kun kerroin nimeni, Andelin!

Nainen oli Terttu. Hän keitti kahvit ja kertoi, että Maitoisten kylä täällä syvällä metsässä oli siirtynyt Uudenmaan läänistä Nylands län Hämeen lääniin Tavastlands län ja takaisin seitsemän kertaa.

Kylillä pyöri hauska sanonta, jota Terttu pyysi minua selittämään. Sanottiin, että joku on ”fiini kuin Andeliini, kulkee sateenvarjon paraply alla auringossa”. Muistettiin, että joskus oli valkopukuisia ihmisiä saapunut kesällä kylänraitille, naisilla auringonvarjot parasoll. Mutta eipä enää tiedetty kuka oli ollut tämä Andelin.

Minä kerroin Antonista. Hän oli ollut Jussilassa ainoa terve lapsi. Hänen sisaruksensa olivat kuolleet hänen ympärillään alituiseen särkyyn ständig värk, henkisesti vajavaisina ja sokeina, sillä aikaa kun heidän isänsä oli rehkinyt ja rakentanut myllypadon kohdalle seudun suurimman kivinavetan ladugård av sten, jonka maantien oli vieläkin kierrettävä.

Anton oli ollut perheen ainoa toivo, joten hänet oli päätetty lähettää Porvooseen, kouluun. Siihen aikaan, 1857, ei ollut suomenkielisiä kouluja. Anton lähetettiin yhdeksänvuotiaana som nioåring jonkun porvoolaisfröökynän vintille asumaan, yksin, osaamatta lainkaan ruotsia.

Näin hän kävikin monta luokkaa Porvoon elementtaarikoulussa kahdesti, talossa, jossa tänään on tuomiokapituli domkapitlet. Eikä hänellä ollut edes kunnon sukunimeä släktnamn. Ei siellä Juhonpoikia oltu, vaan pojalle oli keksittävä oikea nimi, vaikkapa … Andelin.

Isoisänisä farfarsfar pääsi ylioppilaaksi vasta 22-vuotiaana. Sitten hän pohti papinuraa, mutta lähti kuitenkin Kööpenhaminaan Köpenhamn opiskelemaan meijeri-insinööriksi. Sen jälkeen hän jäi Varsinais-Suomen ruotsinkielisille alueille suurtilojen stora gårdar pehtooriksi som inspektor, ykköspalkalliseksi.

Näin meistä tuli suomenruotsalaisia.

Terttu laittoi pöytään marjapiirakkaa bärpiråg ja kertoi miten hän Maitoisista käsin nykyään käy teatterissa teater ja oopperassa opera, Helsingissä, Tampereella, Kotkassa.

Eipä meillä käydä. Eikä lähdetä kävelylle aurinkovarjot käsivarrella.

Jan-Erik Andelin